Suuri osa ihmiskunnan ongelmista johtuu siitä, että ihmisten välinen viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta. Oman elämänkokemukseni perusteella monet kommunikaatiokatkoksista johtuvat siitä, että osan ihmisistä ajattelua hallitsee järki ja toisten tunne. Jako ei ole mustavalkoinen, toiset vain painottuvat tällä skaalalla enemmän järjen, toiset tunteen puolelle, jotkut välimaastoon.

Stereotyyppi (joka ei toki läheskään aina pidä paikkaansa) lienee, että parisuhteessa mies on usein se, joka ongelman kohdatessaan pyrkii usein järkeilemään, miten se ratkaistaan. Nainen puolestaan ei miehelle ongelmastaan valittaessaan ole usein niinkään kiinnostunut ongelman ratkaisemista kuin siitä, että toinen ymmärtää, miltä hänestä sillä hetkellä tuntuu ja on tukena. Elokuvamaailmassa tämä tiivistyy parhaiten White Men Can’t Jump -elokuvan kohtaukseen, jossa Gloria tokaisee Billylle: “See. If I’m thirsty, I don’t want a glass of water, I want you to sympathize. I want you to say, ‘Gloria, I too know what it feels like to be thirsty. I too have had a dry mouth.’ I want you to connect with me through sharing and understanding the concept of dry mouthedness.”

Poliittista keskustelua seuratessani olen välillä miettinyt, että samaa stereotyyppiä voisi soveltaa myös puolueiden välisiin eroihin ja kommunikaatio-ongelmiin. Sillä voi selittää esimerkiksi, miksi Sauli Niinistön on niin vaikea ymmärtää Paavo Arhinmäkeä tai Timo Soinia ja päinvastoin. Ensin mainittu edustaa tyypillistä kokoomuslaista analyyttistä mieltä, joka pyrkii ehdottomaan oikeudenmukaisuuteen: kaikilla ihmisillä pitää olla samat oikeudet ja lähtötilanne, samat mahdollisuudet luoda elämästään juuri sellainen kuin itse haluaa. Tämän ajatustavan mukaan hyvinvointivaltio hyysää ihmisiä liikaa ja tekee heidät laiskoiksi antamalla ilmaista rahaa, mikä on epäoikeudenmukaista kaikkien kannalta. Ratkaisut pitää tehdä talouden näkökulmasta, sillä pitkällä tähtäimellä se koituu lopulta kaikkien eduksi.

Jälkimmäiset taas lähestyvät asioita pienen ihmisen näkökulmasta. He ymmärtävät, miltä köyhistä ja sairaista tuntuu, ja tajuavat että monet ihmiset ovat, osin omasta syystään ja osin olosuhteiden takia, ajautuneet umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä. Heille tärkeää ei välttämättä ole se, ovatko heidän ratkaisuehdotuksensa pitkällä tähtäimellä järkeviä valtiontalouden näkökulmasta. Keskeistä on sen sijaan se, että valtio pystyy parantamaan näiden ihmisten elämää. He uskovat, että jos ratkaisut tehdään inhimillisen kärsimyksen poistamisen näkökulmasta, keskittyen etenkin heikko-osaisimpien aseman parantamiseen, koituu se lopulta kaikkien eduksi.

Minun ehdokkaani näissä vaaleissa on Pekka Haavisto. Kuten Haavisto, olen itsekin toiminnassani hieman enemmän kallellani analyyttiseen järkiajatteluun, mutta tämä yhtäläisyys ei ole äänestyspäätökseni syy. Syy on se, että Haavistolla tuntuu olevan taito, joka politiikan maailmassa tuntuu välillä yllättävän harvinaiselta: hän pystyy ymmärtämään myös eri tavalla ajattelevia.

Frank tiivistää ajatukseni erinomaisesti pohtiessaan presidentin mahdollisuuksia kansakuntaa yhdistävänä tekijänä. Haaviston saavuttama keskusteluyhteys monien karsastamiin perussuomalaisiin ja sen seurauksena saavutettu näiden kunnioitus on ainutlaatuista, varsinkin kun muistaa, että viime vaaleissa juuri vihreät ja perussuomalaiset tuntuivat julistavan, että vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi, ja ilmoittautuivat vastavoimaksi toisilleen.

Paras viime vuonna lukemani kolumni oli Jani Kaaron Samu Sirkka helvetistä. Kaaro kirjoittaa kaikkeen keskusteluun liittyvästä ongelmasta: kun ihminen ryhtyy kiihkeään väittelyyn, hän ei enää ole kiinnostunut totuudesta vaan väittelyn voitosta. Haaviston suurin ansio ei ole hänen asiantuntemuksessaan eikä väittelytaidossaan vaan siinä, että hän vaikuttaa olevan oikeasti kiinnostunut siitä, mitä toisella osapuolella on sanottavaa. Siksi Pekka.

50 vuotta sitten he kaikki olisivat olleet kylähulluja, tai parhaassa tapauksessa keränneet ympärilleen parinkymmenen samanmielisen kylänmiehen lahkon, joka mouhuaa aikansa ja tekee sitten joukkoitsemurhan luolassa.

Tänään he kaikki saavat tuhansia seuraajia – verkossa.

Kymmenet blogit, nettifoorumit ja käsivarakameralla kuvatut YouTube-videot julistavat heidän sanomaansa. Pikku hiljaa he saavat tukijoukkoihinsa myös muutaman julkkiksen, ja kohta perinteinen mediakin kiinnostuu. Pian he kertovat näkemyksistään satojen tuhansien seuraamissa keskusteluohjelmissa ja väittelevät asiantuntijoiden kanssa.

Tätäkö se verkkodemokratia on?

Sosiaalinen media kuuluu kaikille

Marko Ylitalo kirjoittaa Ylioppilaslehdessä dorkien maihinnoususta. Tuoretta eduskuntavaalitulosta ihmetellessä on vaikea olla olematta samaa mieltä artikkelissa esitettyjen pohdintojen kanssa. Näissä vaaleissa pärjäsivät ne, jotka osasivat esittää yksinkertaisimpia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Tieteellistä pätevyyttä tai asiantuntijoiden tukea ei lausunnoilta edellytetty, uskottava esiintyminen ja itsevarmuus riittivät.

Internetin aikakaudella tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan ennen, ja se on kenen tahansa vapaasti käytettävissä. Lisäksi sosiaalinen media mahdollistaa sen, että kuka tahansa voi toimia vallan vahtikoirana paljastamalla havaitsemansa vallanpitäjien vehkeilyt blogissaan. Voisi siis kuvitella, että hölynpölystä jäisi kiinni entistä helpommin.

Mutta ei. Huuhaa menee läpi helpommin kuin koskaan. Sosiaalinen media kun ei ole vain tunnollisten ja terveellä järjellä varustettujen valistuneiden kansalaisten työkalu, vaan myös kylähullujen foorumi. Ja saatavilla olevan tiedon räjähdysmäinen määrä tarkoittaa, että jokaisen asian voi perustella vaivatta suuntaan tai toiseen ja löytää väitteensä tueksi helposti kymmenittäin uskottavalta kuulostavia lähteitä.

Tavallista kansalaista tarjolla olevan tiedon ja mielipiteiden suuri määrä hämmentää. Rationaalisten mielipiteiden muodostaminen ydinvoiman ja talouskriisin tapaisista asioista tuntuu täysin mahdottomalta. Onneksi on olemassa helppo ratkaisu – kuunnella sitä, joka esittää asian helpoimmin ymmärrettävällä tavalla. Eli siis populistia, joka oikoo mutkat suoriksi.

Avoimuuden kääntöpuoli

Tänään ilmestynyt Image kirjoittaa joukosta pari-kolmekymppisiä suomalaisia, jotka ovat hurahtaneet muun muassa hopeaan sijoittamiseen ja “superruokiin” – varsin hämmentävä yhdistelmä jo sinänsä. Sijoitustoimintaa pyörittää SilverBank-niminen taho, jolle alaikäiset tekevät töitä ilman palkkaa. Hopeapankkilaiset uskovat muun muassa, että “sosiaalinen media korvaa valtion” ja “koulutus on turhaa” ja aikovat perustaa oman lukion.

Porukan ajatuksista innostuneiden joukko kasvaa jatkuvasti. Ja miksipä ei kasvaisi. He tarjoavat juuri sitä mitä kansa haluaa: itseoppineiden yksilöiden populistisia näkemyksiä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Koulutuksen turhuudesta puhuminen vetoaa luonnollisesti eniten erityisen otolliseen kohderyhmään, eli niihin jotka ovat koulutusta vailla.

Ajan hengen mukaisesti porukka ei ole mikään sulkeutunut lahko, päinvastoin. Joukkion johtohahmot julistavat sanomaansa avoimesti blogeissa, YouTubessa ja Twitterissä ja vastaavat välittömästi kriitikoiden ihmettelyihin eri sosiaalisen median foorumeilla. Imagen jutussa pääjehu Risto Pietilä ihmettelee marttyyrina, että on varmaan ollut tyhmä, kun on kertonut yrityksen toiminnasta liian avoimesti.

Yksi meidän Avoin yritys -projektimme taustalla olevista ajatuksista on ollut suojella ideoitamme kertomalla niistä avoimesti. Näin kukaan muu ei voisi varastaa niitä ja väittää omikseen. SilverBank menee kuitenkin asteen pidemmälle. Se pyrkii oikeuttamaan kaiken tekemänsä sillä, että kertoo täysin avoimesti, mitä tekee. Se ei ole vanhan ajan korruptoitunut korporaatio, joka tekee pahojaan ja yrittää salata sen. Se toimii täysin päivänvalossa ja väittää kirkkain silmin, ettei missään tässä ole mitään arveluttavaa. Lähdeviitteetkin ovat kunnossa.

Demokratian seuraava haaste

Avoimen tiedon ja verkkodemokratian kanssa on edetty pitkälle. Wikileaks ja kumppanit varmistavat, että kaikki salattu tieto tulee kyllä esille tavalla tai toisella. Varjoihin piiloutuminen ei ole enää mahdollista. Demokratian seuraava haaste – verkossa ja muualla – onkin se, miten estetään piiloutuminen näkösälle. Kuinka saadaan suodatettua kaikesta kohinasta juuri se olennainen ja eroteltua paikkansa pitävä tieto keksitystä?

Medialukutaito ja lähdekriittisyys ovat tulevaisuuden kansalaisen tärkeimmät taidot. Ja sori vaan SilverVault, mutta minä uskon, että niiden taitojen oppimisessa on myös tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeässä asemassa se koulutus.

Työkaveri kritisoi juttua siitä, että se kertoi vain puolet totuudesta: itse asiassahan asiakirjat julistettiin salaiseksi julkisuuslain perusteella, mitä jutussa ei ensin mainittu lainkaan. Laki sanoo mm. seuraavaa:  24§: Salassa pidettävät viranomaisen asiakirjat: 6) kanteluasiakirjat ennen asian ratkaisua, jos tiedon antaminen niistä vaikeuttaisi asian selvittämistä tai ilman painavaa syytä olisi omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä asiaan. Pian alkuperäistä juttua muutettiinkin, ja nyt julkisuuslaki mainitaan. Raflaava otsikko kuitenkin pysyi.

Laki jättää tilaa harkinnalle. Se ei velvoita suoraan pitämään mitään asiakirjaa salaisena, vaan oikeuskansleri tekee päätöksen salaamisesta sen perusteella, täyttyvätkö edellämainitut kriteerit. On varsin ymmärrettävää, että jos kriteerit täyttyvät, ei voida kertoa edes sitä miksi ne täyttyivät, vaan salaiseksi julistaminen perustellaan ainoastaan lakiin vetoamalla. Kun päätös asiasta syntyy, asiakirjat julkistetaan.

Julkisuuslaki on varsin positiivissävyinen: se lähtee siitä, että kaikki on julkista, ellei löydy erityisiä perusteita, joilla jotain pitää salata. Silti epäilyttää, josko esimerkiksi tällaisen lausunnon ollessa kyseessä salauspäätös tehdään nykyisin automaattisesti, asiaa sen kummemmin miettimättä, koska laki antaa siihen mahdollisuuden. Minun on vaikea nähdä, mitkä voisivat olla ne perusteet, joilla lausunto täyttää yllämainitut kriteerit. Mitä vahinkoa lausunnon julkistaminen tässä vaiheessa voi aiheuttaa Vanhaselle, jos se julkistetaan joka tapauksessa päätöksen yhteydessä? Entä millaista haittaa siitä voi aiheutua päätöksen tekijöille, että jokin lehti tarttuu asiaan ja vaikkapa julkaisee otteita Vanhasen lausunnosta?

Kuulostaa jotenkin vanhan liiton toimintatavalta: oikeuskansleri haluaa pitää kaikki langat omissa käsissään, eikä halua liian monen tahon sekaantuvan asiaan ja esittävän mielipiteitään julkisuudessa, ennen kuin päätös saadaan aikaan. Minusta tällainen toimintamalli ei kuulu nykymaailmaan, ja herättää ainoastaan turhaa pahaa verta ja epäluuloja. Loppujen lopuksi salailu on useimmissa tapauksissa paljon vahingollisempaa kuin julkisuus.

Kaksi logon mahdollista tulkintaa ovat hauskasti toisilleen täysin vastakkaiset symbolit: toinen liitää pää pilvissä, toisella on juuret tiukasti maassa. Erityisen komeaa tietysti olisi, jos logon pyrkimyksenä olisikin yhdistää nämä merkitykset: puolue, joka on maanläheinen mutta jolla on myös korkealentoisia unelmia. Minusta logo kuitenkin epäonnistuu tämän vaikutelman välittämisessä, sen verran yksiselitteisesti logosta tulee mieleen nimenomaan lintu. (olenko väärässä? mitä sinulle tulee oheisesta logosta ensimmäisenä mieleen?)

Vasemmistoliitto on kärsinyt useamman peräkkäisen vaalitappion. Syyksi on arveltu sitä, että puolueen identiteetti on hukassa: äänestäjille ei ole enää ollut selvää, mitä asioita puolue ajaa, ja keiden kannattaisi sitä äänestää. Nyt kun puolueella on uusi nuorekas puheenjohtaja, olisiko aika suunnitella sille myös uusi logo ja graafinen ilme, joka paitsi ilmentäisi paremmin puolueen olemusta ja tavoitteita myös viestisi sen halusta uudistua ja siirtyä eteenpäin.

Kotisivukoneen avustuksellakin on toki silti vielä helppo sössiä sivuston sisältö. Vierityspalkki tarjoaa lääkkeitä myös tähän kirjoituksessa, jossa pohdiskellaan, millainen on hyvä vaaliehdokassivusto.

Pitääpä ihan mielenkiinnoista seurailla vaalien aikana eri puolueiden ehdokassaitteja. Kuten Matti mainitsi edellisen postaukseni kommenteissa, ainakin Vihreillä oli jo viime vaalien aikana varsin päteviä saitteja. On kiinnostavaa nähdä, kurovatko Keskusta ja SDP Vihreiden nettietumatkaa umpeen Kotisivukoneen avustuksella.

Varmaa on, että ehdokassivustoista tulee tasalaatuisempia kuin ennen. Mutta tuleeko niistä kiinnostavia, se on toinen juttu.

Myös blogirintamalla tapahtuu. Huolella työstetyt vaaliblogit ovat jo vanha juttu, mutta uutta on se, että Barack Obaman Twitter-tilillä on käsittämättömät 40 000 seuraajaa – ja yhtä monta ystävää. Obama ja McCain järjestävät myös Twitter-väittelyn, jossa väittelijöinä tosin toimivat heidän edustajansa, eivät ehdokkaat itse.

Jenkeissä uusi tekniikka on siis hallussa. Mitä tekevät samaan aikaan suomalaispoliitikot? Karu totuus paljastuu esimerkiksi Aamulehden jutusta, jossa Tampereen pormestariehdokkaiden verkkosivustot on arvioitettu web-asiantuntijoilla.

Sivustot ovat kamalaa katseltavaa. Navigaatio on pielessä, sisältöä on liikaa ja se on järjestetty sekavasti. Ylipäänsä saiteista syntyy vaikutelma siitä, että ne on laitettu pystyyn vain, koska “sellainen pitää olla”, miettimättä mitä tarkoitusta ne palvelevat.

Väittäisin, että suomalaisten web-osaaminen väkilukuun suhteutettuna on maailman huippuluokkaa. Maa on täynnä korkeatasoisia blogeja ja muita nettisaitteja, ja palvelut kuten Kotisivukone mahdollistavat kelle tahansa web-tekniikkaa tuntemattomallekin tavan tuottaa helposti tyylikästä web-presenssiä.

Täten onkin kovin kummallista, että huippupoliitikot onnistuvat vielä löytämään jostain “web-osaajia”, joiden tekeleet muistuttavat siitä, mitä web oli kymmenen vuotta sitten.

On täysin käsittämätöntä, että maassa tuntuu edelleen olevan tasan yksi tietoyhteiskuntaa ja internetin uusimpia trendejä syvällisesti ymmärtävä poliitikko. Ei ihme, että eduskunnassa runnotaan läpi Lex Karpelan tyyppisiä lakeja.

Kunnallisvaalit ovat ovella. Ehdokkailla olisi tarjolla todella hyvä sauma kerätä helposti lisää äänestäjiä etenkin nuoremman väen joukosta. Nuoret nimittäin menevät nettiin. Yksinkertaisen tyylikäs ehdokassivu on helppo tuottaa, ja osaavia tekijöitä löytyy paljon.

Silti veikkaukseni on, että suurimmalla osalla porukasta ehdokassivut tulevat edelleen olemaan uskomatonta kuraa. Se on sääli.