Intia, osa 3
Viimeiset neljä päivää Intiassa, nyt on koko tarina valmis. Kirjoitin nämä aluksi Wordilla ja tekstiä tuli yhteensä 11 liuskan ja 35 000 merkin verran. Ihan mukava määrä. Vielä kun joskus jaksaisi koulutöihinkin panostaa yhtä paljon.
7. päivä: Bikaner – rottatemppeli ja suuri huijausyritys
Seitsemännen päivän aluksi pistäydyimme Jodhpurin linnakkeessa. Linnake oli varsin samankaltainen kuin aiemmin näkemämme pytingit, joten Rorya ja minua ei lainkaan harmittanut, että meillä oli sen verran kiire Bikaneriin, että visiitti linnakkeeseen jäi lyhyeksi. Linnake sijaitsi näyttävällä paikalla kukkulan laella, ja omalta kohdaltani sen suurin anti olikin kukkulalta avautuva näkymä Jodhpurin sinisyyteen. Jodhpur tunnetaan Intiassa nimellä Sininen kaupunki, sillä suuri osa sen taloista on sinisiä. Ja todella upealta kaupunki kauempaa näyttikin.
Tämän jälkeen lähdimme matkaan kohti lähellä Pakistanin rajaa sijaitsevaa Bikaneria. Matkalla koimme ehkä erään elämäni epähygieenisimmistä kokemuksista. Pysähdyimme nimittäin matkalla temppeliin, joka on tunnettu asukeistaan: rotista. Temppelin käytävillä vilistää valtoimenaan valtava määrä rottia. Rottien myös halutaan pysyvän temppelissä, sen verran monta ruokintapistettä niille oli järjestetty. Ja koska kyseessä on temppeli, ei sinne intialaisen tavan mukaan sovi mennä kengät jalassa, joten vaelsimme rottien seassa paljain jaloin. Huomattavasti jännittävämpi kokemus kuin tavallisen temppelin näkeminen. Onnistuimme myös bongaamaan valkoisen rotan, jonka näkeminen tuottaa kuulemma näkijälle suurta onnea.
Perillä Bikanerissa kuskimme oli tarjoitus järjestää meille pakettiimme kuuluva kamelisafari, johon kuuluisi yö aavikolla. Hän ottikin heti yhteyttä muutamaan paikalliseen matkanjärjestäjään, mutta palasi kohta luoksemme pahoitellen ja kertoi, että aavikolla yöpyminen ei ole mahdollista, koska kaikki teltat ovat käytössä. Sen sijaan pääsisimme siis vain parin tunnin kameliratsastukselle, minkä jälkeen yöpyisimme hotellissa.
Tätä emme nielleet. Totesimme, että näin ei tilanne voi oikeasti olla, ja päätimme selvittää asian itse. Otimme Lonely Planetin esiin ja poimimme ensimmäisen safarinjärjestäjän numeron. Kyseessä sattui olemaan sama Vino-niminen tyyppi, jonka kanssa kuskimme oli puhunut. Hän kertoi, että kuskimme oli pyytänyt häntä sanomaan, että teltat olivat lopussa. Kuskimme nimittäin halusi, että yöpyisimme hotellissa, jolloin hän saisi taas provisiota. Vielä tähän asti minulla oli ollut jonkinlainen usko siihen, että kuskimme sittenkin olisi kunnon kaveri, mutta nyt se usko loppui.
Vino sen sijaan osoittautui erinomaisen mukavaksi tyypiksi. Hän tarjosi meille pakettia, johon kuuluisi koko päivän safari seuraavana päivänä, yöpyminen aavikolla tähtien alla ja ratsastus takaisin seuraavana aamuna. Myös kaikki ruuat (kaksi aamiaista, lounas ja illallinen) kuuluivat pakettiin. Hinta 1000 rupiaa eli vajaat 20 euroa per nassu. Ei paha. Taas yksi suositus: jos joskus harkitsette kamelisafaria Bikanerissa, niin soittakaa miehelle nimeltä Vino. Kovan väännön jälkeen saimme kuskimme maksamaan melkein koko summan, koska safari kuului pakettiimme.
8. päivä: Bikaner – aavikon armoilla
Heräsimme aamulla innoissamme tulevasta safarista. Kamelit odottivat meitä vähän matkan päässä hotelliltamme. Kamelin selässä tunsi olevansa yllättävän korkealle. Thomasille se oli liikaa, ja hän pyysi saman tien päästä alas. Minä, Rory ja Veronica otimme siis ensimmäisen ratsastusvuoron Thomasin jäädessä yhden kamelin vetämään vaunuun. Minulla oli varsin mukava ja hyvin pehmustettu satula, mutta Roryn satulasta oli pehmuste jäänyt puuttumaan, ja kaverin takapuoli olikin muusina parin tunnin ratsastuksen jälkeen. Kamelin selässä keikkuminen oli kuitenkin erinomaisen hauskaa puuhaa. Näimmepä pari villiä aavikolla kirmailevaa antilooppiakin matkaa tehdessämme.
Puolimatkassa pysähdyimme lounaalle keskellä aavikkoa kasvaneen suuren puun alle. Oppaamme valmistivat herkullisen kasvislounaan mukana tuomillaan välineillä ja paistoivat myös leivän paikan päällä. Rorykin pääsi ilokseen osallistumaan leivän leipomiseen. Lounaan jälkeen lepäsimme hetken ja oppaamme opettivat meille mielenkiintoisia korttipelejä.
Iltapäivällä ratsastus jatkui. Tällä kertaa sain vähemmän mukavan satulan ja parin tunnin matkanteon jälkeen minulle alkoi riittää. Viimeisen tunnin jouduin jo taistelemaan pysyäkseni satulassa, uupuneena sekä auringon polttavasta paahteesta että pitkästä ratsastuksesta. Jotenkin sitä ihminen, joka ei ole juurikaan ratsastusta harrastanut, kuvittelee ettei se ole ollenkaan rankkaa, koska eläin tekee kaiken työn. Väärin. Kun viimein pysähdymme, kaikkia jaloissani olleita lihaksia särki. Lisäksi shortsini olivat kamelille noustessa repeytyneet haaroista, mikä oli hieman noloa.
Leiripaikkamme oli hiekkadyynin laella, melko lähellä ohittamaamme aavikkokylää mutta kuitenkin sen verran kaukana, ettei kylään nähnyt leiristämme. Pysähtyessämme aurinko oli juuri laskemassa. Auringonlasku aavikolla oli jotain käsittämättömän upeaa. Aurinko näytti kirkkaana loistavalta appelsiinilta, joka pikku hiljaa painui taivaanrannan taakse koko horisontin hehkuessa punaisena.
Pimeän tultua päätimme ottaa taskulamput ja lähteä kävelemään aavikolle. Hiekkadyyneillä vaeltelu oli hauskaa. Harhailimme niin kauas, ettei leiriämme enää näkynyt. Aavikon hiljaisuus oli uskomaton. Harvoin on tuntunut yhtä paljon siltä, että on keskellä ei-mitään. Tunne oli rauhoittava. Yllämme loisti kirkkain tähtitaivas, jonka olen eläessäni nähnyt. Edes Suomessa ei näe vastaavaa. Jokaisen tähden ja tähtisumunkin erotti selvästi. Intian saasteissa kärsineet keuhkot saivat hengittääkseen puhdasta ilmaa. Sillä hetkellä oli hyvä olla.
Kun palasimme, oppaamme olivat valmistaneet meille mainion illallisen. Sen syötyämme paikalle saapui kaksi paikallista muusikkoa varustuksenaan rummut ja haitari. He aloittivat rytmikkään intialaisen kappaleen ja lauloivat mukana. Oppaamme säntäsivät villiin tanssiin, jonka tarkoituksena kuulimme myöhemmin olevan jumalten kunnioittamisen. Tanssiessaan oppaat päästelivät villejä huudahduksia ja päristelivät suutaan. Pian myös meidät kutsuttiin mukaan tanssimaan, ja pidimme uskomattomat bileet keskellä aavikkoa. Kokemus oli epätodellinen. Lopulta vaivuimme uupuneina unten maille. Telttoja ei tarvinnut, vaan nukuimme huovilla, lämpimien peittojen alla, tähtitaivas kattonamme. Juuri ennen unen tuloa tuumin, että mennyt päivä oli parasta, mitä Intia voi tarjota.
9. päivä: Bikaner – safarista toipumista ja yöllinen junamatka
Heräsimme aamulla auringonnousun aikaan. Näkymä oli vähintään yhtä upea kuin auringon laskiessa. Oppaamme tarjosivat meille aamupuuroa, ja sitten oli aika suunnata takaisin. Otin vapaaehtoisesti vaunuvuoron muiden ratsastaessa. Thomaskin oli jo tottunut kameliinsa. Vaunussa makoillen matka sujui mukavasti. Perille päästyämme Vino tarjosi meille vielä ilmaiseksi mahdollisuuden käydä suihkussa ja sen jälkeen söimme lounasta hänen ravintolassaan.
Risi Pal toi tavaramme Vinon luokse ja antoi meille junaliput. Seuraava yö oli tarkoitus viettää Delhin junassa. Delhissä meidän oli määrä tavata uusi kuski. Oli helpottavaa tajuta, ettemme näkisi Risi Palia enää. Kävimme vielä Vinon opastamina kiertämässä Bikanerin basaarit ja hyppäsimme sitten junaan.
Olin odottanut, että Intian junat olisivat kaoottisia paikkoja, joissa vuohet ja kanat vaeltelisivat ympäriinsä. Oli melkein pettymys havaita, että juna oli itse asiassa hyvin siisti, mukava ja oikeastaan aivan eurooppalaista tasoa. Yhtään eläintä en junassa nähnyt. Ehkä mielikuvani junat ovat pieniä paikallisjunia, tai sitten niiden aika on Intiassa jo ohi.
Noin tunnin matkustettuamme vaunuumme saapui rumpali, joka iski silmänsä meihin. Hän tuli kohdallemme, ja piti pitkän lauluesityksen säestäen itseään rummulla. Jostain syystä hän tuijotti lähes koko esityksen ajan minua. En tiedä mistä johtui, mutta minä tunnuin olevan selvästi suositumpi intialaisten keskuudessa kuin Rory ja Thomas.
Veronica luonnollisesti sai tyttönä eniten huomiota osakseen, varsinkin kulkiessaan olkaimettomissa topeissa. Miehet tuijottivat häntä kadulla täysin estottomasti ja ottivat myös valokuvia. Oudoin hyypiö tuli ensin pyytämään, että saisi ottaa hänestä kuvan. Veronica suostui ja poseerasi. Kuvan ottaminen kesti minuutin ja toisenkin. Yhtäkkiä huomasimme, että kaverihan ottaa videota! Veronica ei kuitenkaan tuntunut juuri moisista piittaavan. Hän siis myös jatkoi vielä meidän lähdettyämme Intiassa viikon verran, yksin. Sisukas tyttö.
Emme perustaneet rumpalin esityksestä kauheasti, ja arvasimme, että hän haluaa meiltä isot rahat, koska olemme turisteja. Päätimme antaa miehelle 14 rupiaa. Se ei riittänyt alkuunkaan, vaan rahat saatuaan mies rupesi vaatimaan lisää. Siinä vaiheessa otimme Roryn kanssa yhden Veronican rummuista ja aloitimme oman rumpushowmme. Esitimme sitä hetken ajan miehelle ja pyysimme sitten häneltä rahaa. Lopulta mies poistui kiukusta puhisten. Jälleen osoitus siitä, kuinka turistien pitäisi aina maksaa Intiassa kaikesta kymmenkertaisesti. Paikallisilta hän olisi luultavasti tyytynyt iloisesti viiteen rupiaan.
10. päivä: Delhi – viimeiset katedraalit ja kotimatkan aloitus
Delhissä meitä odotti uusi kuski. Hän oli huomattavasti Risi Palia leppoisampi veikko, joka hymyili paljon ja piti laulamisesta. Hän opetti myös meille laulun, johon kuului käsien taputusta. Sanat olivat suurin piirtein: “Hare rama / hare krishna / krishna krishna / hare hare”. Kyseistä laulua tuli hoilattua miekkosen kanssa sen verran, että se soi päässä vielä lentokoneessa.
Leppoisuudestaan huolimatta kaveri oli tosin samanlainen kuin muutkin intialaiset kuskit: jatkuvasti hän yritti viedä meitä juuri tiettyihin kauppoihin ja ravintoloihin provision toivossa. Tiesimme kuitenkin jo pelin hengen, ja saimme kuskin viemään meidät sinne minne halusimmekin. Teimme tehokkaahkon Delhi-kiertoajelun, josta mieleen jäi parhaiten Gandhi-museo. En ollut juuri aiemmin tutustunut Gandhin ajatuksiin, ja museossa ne olivat hyvin esillä. Mm. Gandhin “11 käskystä” oli kiinnostavaa lukea.
Koko Intian-matkamme aikana kukaan ei meistä ei ollut ollut ainakaan kovin pahasti sairas, eikä vatsaongelmiakaan ollut juuri ilmennyt. Mutta sitten söin lentokentällä kanapatongin, jonka kana maistui siltä, kuin se ei olisi aivan kypsää. Lentokoneessa tulikin sitten vietettyä laatuaikaa wc:ssä, ja seuraavana päivänä Hongkongissa en pystynyt syömään mitään. Kaiken huippu on, että ruokamyrkytys (tai mikä olikaan) ei tullut niinä kertoina, kun söimme käsin epämääräisissä kuppiloissa Jaipurin ja Jodhpurin sivukujilla, vaan aiheuttaja oli lentokentän Subway. Mutta hyvä niin, parempi oli olla kipeä vasta kotimatkalla kuin reissun aikana.
Yhteenveto ja vinkkejä
Reissu oli rankka, ja sen jälkeen oli aika vetämätön olo. Olen iloinen, että matka tuli tehtyä, ja monta hienoa juttua tapahtui. Siitä huolimatta en tosin ole kovin innokas lähtemään Intiaan uudelleen. Huijausyritykset, lika ja saasteinen ilma käyvät pidemmän päälle hermoille. Toisaalta jos nyt lähtisin uudelleen, tietäisin paljon paremmin, miten Intiassa kannattaa matkustaa.
Ensimmäistä Intian matkaa suunnitteleville suosittelen ainakin Lonely Planetin hankkimista ja sen lukemista jo etukäteen. Jonkinlainen käsiendesinfiointiaine tulee myös tarpeeseen, sillä Intiassa kädet likaantuvat helposti, saippuaa ei usein ole tarjolla ja syöminen tapahtuu käsin. Thomasin tökötti pelasti meidät varmasti monelta mahapöpöltä.
Matkantekoon en suosittele kuskin palkkaamista. Kaupunkien sisällä riksat ovat paras vaihtoehto ja niitä on joka paikassa. Junat ja sleeper busit (joita emme tosin testanneet, mutta matkalla tapaamamme ihmiset kehuivat niitä) ovat halpoja ja käteviä tapoja liikkua kaupunkien välillä. Yleisenä neuvona keneenkään ihmiseen ei juuri kannata luottaa sokeasti, vaan uskoa sen sijaan ainoastaan Lonely Planetia ja omaa tervettä järkeään. Kaikki hinnat pitää aina neuvotella etukäteen ja kaikesta voi tinkiä.
Jos kaiken tämän pitää mielessä, tulee kokemuksesta varmasti hieno. Mekin ehdimme lievistä vastoinkäymisistä ja huijausyrityksistä huolimatta kokea sinänsä varsin lyhyessä ajassa monta huikeaa hetkeä.