Intia, osa 2
Taiwanista on selvitty ja uutta Hongkongin kuulumistakin pukkaisi, mutta kirjoitellaan nyt ensin näitä vanhoja alta pois. Intianreissun toinen osa on yhtä megalomaaninen kuin ensimmäinenkin, ja kolmas samanmoinen on vielä luvassa.
4. päivä: Jaipur – Norsuratsastusta ja shoppailua
Saavuimme aamutuimaan Jaipurin linnakkeen liepeille. Linnake sijaitsi kukkulan laella, ja ylös linnakkeelle meille oli järjestetty norsukyyti. Jälleen oli rahastuksen makua ilmassa: kyyti maksoi 550 rupiaa ja kesti ehkä 10 minuuttia. Sisäänpääsystä linnakkeeseen piti sitten maksaa vielä erikseen. Thomas ja Veronica olivat jälleen haltioissaan linnakkeesta minun ja Roryn ollessa vähemmän innostuneita.
Päivän vietimme Jaipurin basaareissa, joissa Thomas ja Veronica osoittautuivat varsinaisiksi shopaholiceiksi ostaen järjettömän määrän kamaa: kankaita, tyynynpäällisiä ja Veronica jopa valtavan maton, jonka hän lähetti postitse suoraan Kolumbiaan. Ennen Veronican saapumista Thomas oli pitänyt shoppailunsa vielä joten kuten aisoissa, mutta nyt tuhoisa parivaljakko pääsi irti, ja jälki oli melkoista koko loppureissun ajan.
Jaipurin hotellissamme tapasimme vartijan, jolla oli hieno vyö. Veronica päätti, että hän haluaa ostaa vyön mieheltä. Meidän muiden päivitellessä hän ryhtyi tinkaamaan, josko vartija myisi vyönsä. Ensin tämä ei ymmärtänyt asiaa, sitten puisteli päätään. Pään puistelu tosin on intialaisten tyypillinen reaktio kaikkeen, ja itse asiassa se voi tarkoittaa yhtä hyvin “ei”, “kyllä” tai “en tiedä”. Veronican korottaessa hintaa vartija sitten yllättäen suostuikin! Niinpä Veronica lähti hotellista 100 rupiaa köyhempänä, mukanaan vartijan vyö. Intiassa kaikki taitaa olla kaupan.
Illalla päätimme hylätä kuskimme hetkeksi ja kokeilla sen sijaan riksakyytejä. Valitsimme umpimähkään Lonely Planetista Ice Spice -nimisen ravintolan ja otimme kolmipyöräisen moottoririksan, jolla oli jostain syystä kaksi kuskia. Kuskit osoittautuivat hilpeiksi veikoiksi, jotka veivät meidät perille varsin halvalla, joskin vasta kysyttyään sitä ennen tietä noin kolmelta eri ihmiseltä. Ylipäänsä riksakyydit toimivat Intiassa hyvin, kunhan muistaa neuvotella hinnan etukäteen. Kuskikaksikko yritti tosin kaupata meille huumeita, mihin sanoimme jälleen kohteliaan ein. Ice Spicen ruoka oli erinomaisen hyvää ja halpaa, ja tästä eteenpäin onnistuimme joka kaupungissa löytämään vastaavanlaisia halpoja ja hyviä ravintoloita. Tässä yhteydessä haluan kertoa hieman tarkemmin intialaisesta ruuasta ja myös antaa vinkkejä, varsinainen matkakuvaus jatkuu seuraavan päivän kohdalla.
Yleisenä ohjenuorana voisi todeta, että kun vain löytää oikeat paikat, 50 rupialla saa jo kohtuullisen kokoisen lounaan tai illallisen, ja 100 rupialla saa jo todellisen herkkuaterian. Jos haluaa liharuokaa, joutuu tosin pulittamaan enemmän. Liharuoan syömiseen Intiassa ei kuitenkaan ole juuri syytä. Itse söin kaksi kertaa kanaa ja kerran kananmunaa, joka Intiassa lasketaan liharuokiin, mutta muuten pitäydyin koko reissun ajan kasvisruoissa. Siis minä, joka olen muuten käytännössä lähes antivegetaristi. Koulussa olen ottanut kasvisruokaa ehkä kolme kertaa. Mutta Intiassa on enemmän kasvissyöjiä kuin koko muussa maailmassa yhteensä, ja syyn ymmärtää: herkullisten kastikkeiden ja mausteiden ansiosta intialaiselle kasvisruoalle ei juuri mikään vedä vertaa.
Matkamme aikana tajusin, että ruoan puolesta on Suomen lisäksi vain kaksi maata, joissa voisin kuvitella asuvani: ikisuosikkini Italia pastoineen sekä Intia. Kiinalainen ruoka on ok, mutta minusta siinä on pielessä monta asiaa, joiden takia minulle ei juuri tule sitä ikävä, kun jätän Hongkongin. Näitä puutteita ei intialaisessa ruuassa ole. Tässä muutamia esimerkkejä:
1) Mausteet. Kiinalainen ruoka on turhan usein joko liian vähän maustettua, pelkästään tulista ilman makua tai sitten maustettu liian eksoottisesti. Intialaiset eivät ikinä epäonnistu maustamisessa. Kaikissa syömissäni ruoissa mausteet tuntuivat poikkeuksetta olevan juuri kohdallaan.
2) Kastikkeet. Olen aina ollut sitä mieltä, että kastike tekee hyvän ruuan. Kiinalaiset käyttävät jostain syystä kastikkeita todella niukasti. Intiassa useimmat ruoat ovat kastikeruokia, ja erilaisia reseptejä tehdä masala (mausteinen kastike) on miljoonia. Jokaisella ravintolalla on omat tapansa.
3) Leipä. Kiinassa ei syödä leipää juuri ollenkaan. Edes supermarketista ei saa kunnollista leipää, vaan lähinnä erilaisia makeita leivonnaistyyppisiä ratkaisuja sekä vitivalkoista vehnäleipää. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että leipä on olennainen osa ateriaa. Intiassa leipää on joka aterialla. Leipätyyppejä on lukuisia, mm. parantha, roti ja naan, joista viimeksimainittu tuntuu olevan jostain syystä ainoa, jota saa myös muissa maissa sijaitsevista intialaisista ravintoloista. Leivät ovat olennainen osa syömistä: tyypillinen ateria sisältää leivän ja kastikekulhon, ja syöminen tapahtuu käsin. Ensin murretaan pala leivästä, ja sitä käytetään kastikeottimena. Ehdoton suosikkini leivistä on vastaleivottu, lämmin valkosipuli-naan.
4) Maitotuotteet. Kiinalaiset eivät ymmärrä maitotuotteiden päälle. Hongkongissa paikallisessa ruuassa pitäytyvä rupeaa nopeasti kärsimään kalsiumin puutoksesta. Ainoa keino on käydä hakemassa supermarketista länsimaista tuotuja juustoja ja jugurtteja, jotka ovat jopa kalliimpia kuin Suomessa. Jälleen intialaiset onnistuvat täydellisesti. Herkullinen paneer-juusto on olennainen osa monia ruokalajeja, ja itse asiassa jos minun pitäisi suositella yhtä ruokalajia, joka on todennäköisesti hyvä ravintolassa kuin ravintolassa, niin paneer tikka masala on aina varma valinta. Jugurttipohjainen lassi puolestaan on perinteinen intialainen juoma, jota sitäkin on tarjolla lähes joka ravintolassa. Huonoimmillaan lassi maistuu tavalliselta jugurtilta, parhaimmillaan uskomattoman herkulliselta sekoitukselta tuoreita hedelmiä, jugurttia, mausteita ja pirtelöä.
5) Makeiset. Intialaiset makeiset ovat usein maitopohjaisia. Omalta kohdaltani uskomattomin kokemus sattui Jodhpurissa. Maistoin siellä juustosta, maidosta ja sokerista tehtyä herkkua, joka maistui suomalaiselta jälkiruualta, jota olen saanut viimeksi 10-15 vuotta sitten. Kyseessä on “uunijuusto”, joka valmistetaan vasta poikineen lehmän maidosta. Koska lehmiä ei naapurissamme asu eikä tuttuihimme nykyisin lukeudu lehmänomistajia, en ole maistanut tuota suurta herkkua pitkään aikaan. Oli uskomaton kokemus törmätä moiseen lapsuuden makuun keskellä intialaisen basaarin hälinää.
5. päivä: Ranthambhore – jeeppisafari, mutta ei tiikeriä.
Viidentenä päivänä matkamme jatkui hieman pienempään paikkaan, Ranthambhoreen, jossa on oikeastaan vain yksi näkemisen arvoinen asia: luonnonpuisto, jonka erikoisuutena ovat sen 17 tiikeriä. Puistoon oli mahdollista päästä joko jeepin tai kamelin kyydillä. Valitsimme ensin mainitun vaihtoehdon, sillä siinä näkisi suuremman osan puistosta, mahdollisuudet nähdä tiikeri paranisivat ja lisäksi kameliratsastusta oli tarkoitus harjoittaa muutama päivä myöhemmin aavikolla. Kahdeksan hengen jeeppiin ahtautui meidän, kuskin ja oppaan lisäksi intialainen pariskunta, joka paljastui läheisen loistohotellin omistajiksi.
Safari oli “ihan kiva”. Avojeepillä huristelu hiekkateillä viidakon keskellä oli huisin hauskaa, puiston maisemat olivat hienoja ja erityisesti erikoinen, kapeista rihmamaisista oksista koostuva “walking tree” oli vaikuttava. Eläimiä sen sijaan emme valtavasti nähneet. Erilaisia kauriita näimme kyllä useita, samoin riikinkukkoja ja muita pienempiä lintuja, mutta siihen se sitten käytännössä jääkin. Yhdessä puskassa rymysi monitorilisko, josta tosin näimme vain vilauksen. Kaukana järvessä näkyi alligaattorin (tai krokotiilin, en muista kumman) pää. Opin muuten krokotiilin ja alligaattorin eron. Krokotiili näyttää tältä: ~~~~~“< Alligaattori taas: ~~~~~”c. Jos muistan oikein, saattoi olla myös toisin päin. ☺ Eroa on siis suun muodossa, krokolla se on kolmiomainen, alligaattorilla taas puoliympyrän muotoinen.
Harmittamaan jäi erityisesti se, että emme nähneet vilaustakaan tiikeristä. Erityisesti Thomas oli odottanut tiikerin näkemistä kovasti, ja hän harkitsikin jopa heräämistä aikaisin seuraavana aamuna ja menemistä safarille uudestaan, vain että näkisi tiikerin. Lopulta saimme kuitenkin hänet luopumaan aikeesta.
6. päivä: Jodhpur – sinisiä taloja, basaaritunnelmaa ja 7 tähden hotelli
Seuraavana päivänä oli edessä kahdeksan tunnin automatka Jodhpuriin. Emme halunneet, että koko päivä menisi hukkaan, joten halusimme lähteä jo yöllä. Risi Pal ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hän joutuisi taas ajamaan koko yön. Pienen neuvottelun jälkeen saimme hänet suostumaan siihen, että lähtisimme matkaan aamuneljältä. Matka meni muuten mukavasti, mutta Risi Pal eksyi, ja sen seurauksena menetimme neljä tuntia, ja olimme lopulta perillä vasta neljältä iltapäivällä.
Jodhpur oli kenties näkemistämme Intian kaupungeista pahanhajuisin. Länsimaisen ihmisen käsityskykyyn ei ihan helpolla mahdu, miten ihmiset voivat asua kaiken sen saastan keskellä. Avoviemärit ovat nerokkuuden huipentuma, eivätkä kaduilla seikkailevat, läjiään joka puolelle läjäyttelevät lehmät helpota tilannetta. Intiakin vaurastuu kovaa vauhtia ja sen talous kasvaa, joten luulisi, että tällaiset asiat alkaisivat pikku hiljaa olla kunnossa. Mutta ehkä ihmiset ovat sitten vain niin tottuneita ainaiseen hajuun etteivät juuri välitä, eikä avoviemäreiden sulkemisella siksi ole kiirettä.
Jodhpurissa Risi Pal halusi jälleen viedä meidät provisiokauppaan, mutta tällä kertaa emme panneet vastaan, sillä kyseessä oli varsin lupaavan oloinen teetä ja mausteita myyvä liike. Liikkeen mies oli sen verran mukava ja teen ja mausteiden tuoksut niin houkuttelevia, että päädyin siitä ilosta itsekin tekemään muutaman ostoksen, vaikka hintaa ehkä hieman liikaa kertyikin. Erityisen innoissani olen valkosipulimasala-mausteestani. Ensi vuonna Juhon keittiössä kokataan intialaisittain.
Johdpurin basaari oli kaiken kaikkiaan erinomaisen miellyttävä ja hinnatkin olivat kohdallaan. Omalta osaltani kaupungin kohokohtia oli mausteiden oston ja juustoherkun maistamisen lisäksi shakkipeli, jonka pelasin kapealla kujalla paikallista herrasmiestä vastaan Veronican ja Thomasin tinkiessä viereisessä kaupassa. Voitin.
Thomasin ja Veronican ostohulluus saavutti Jodhpurissa huippunsa. Molemmat ostaa paukauttivat kuusi suurta rumpua! Kantamukset olivat sen verran suuret, että minä ja Rory jouduimme auttamaan loppureissun ajan rumpujen raahaamisessa. Tässä kieltämättä oli suureksi avuksi se, että meillä oli kuski, muuten rumpujen kuljettaminen olisi ollut käytännössä mahdotonta.
Johdpurissa kuulimme myös, että kaupungin lähellä sijaitsi seitsemän(!) tähden hotelli. Kyseessä tosin taitaa olla jokin Intian sisäinen tähtijärjestelmä, sillä kansainvälisen luokituksen mukaan maailmassa on vain yksi seitsemän tähden hotelli, ja se sijaitsee Dubaissa. Joka tapauksessa komeutta piti päästä katsomaan. Saavuimme hotellille pimeän tultua ja hiippailimme sisään. Olimme jo pääsemässä komeasti respasta läpi, kun Thomas erehtyi kysymään henkilökunnan edustajalta, josko hotellin baariin sopisi mennä nauttimaan virvokkeita. Tässä vaiheessa meille ilmoitettiin, että pelkästään hotellin tiloihin pääsemisestä tulisi pulittaa 2000 rupiaa, ja kyseinen summa vaadittaisiin meiltäkin, ellemme poistuisi välittömästi. Päätimme poistua.