Shanghai ja Beijing: uusi ja vanha Kiina
Tämän jutun kirjoittaminen on “hieman” venähtänyt, mutta tässä se viimein tulee.
Matkaan
Kolme viikkoa sitten suuntasimme siis Philippin kanssa Kiinaan. Tarkoitus oli nähdä maan kaksi suurta: Shanghai ja Beijing. Olimme varanneet lennon keskiviikoksi, mutta Philipp sai viime hetkellä tietää, että joutuisikin olemaan koulussa torstaiaamuna. Hän joutui näin ottamaan päivää myöhemmän lennon. Jouduin siis lähtemään matkaan yksin. Onneksi perillä odotti tuttuja: Shanghaissa työharjoittelussa kuluvana syksynä olevat Anna ja Juhani.
Matka heidän luokseen ei kuitenkaan ollut täysin triviaali. Tarvitsin yhteensä kuutta eri kulkuvälinettä: ensin minibussilla metroasemalla, sieltä metrolla juna-asemalle, junalla Shenzheniin (koska sieltä lähtevät halvimmat Kiinan sisäiset lennot), juna-asemalta bussilla lentokentälle, lentokoneella Shanghaihin ja Shanghain kentältä myöhäisen saapumisajankohdan takia taksilla perille. Eniten ongelmia aiheutti lentokentälle menevän bussin löytäminen Shenzhenissä, kun oikein kukaan ei tahtonut osata englantia. Lopulta käsienheilutteluni tulkittiin oikein ja minut ohjattiin oikeaan menopeliin.
Astuessani ulos lentokoneesta tuli kumman kotoinen olo. Shanghaissa oli nimittäin kylmä! Tämä oli toki etukäteen tiedossa, ja repussa oli mukana kaikki lämmin vaatetus joka minulta löytyi, mutta silti ilman vilpoisuus yllätti hieman, varsinkin kun Beijingissä oli odotettavissa vielä huomattavasti kylmempää säätä.
Perillä havaitsin, että Annan ja Juhanin asuinolot ovat hieman paremmat kuin omani: Juhanin työsuhde-etuihin kuuluu 100 neliön, neljän (vai oliko niitä viisi) ja kahden wc:n kämppä. Pari huonetta oli käytännössä tyhjillään, kun niille ei vaan ollut mitään käyttöä. Ainakin oli tilaa majoittaa vieraita.
1. päivä: Yksinäinen Shanghaissa
Annalla ja Juhanilla oli torstaina työpäivä, ja Philipp oli tulossa vasta keskiyön aikoihin, joten jouduin seikkailemaan Shanghaissa omin päin. Aurinko paistoi ja ulkona selvisi päiväsaikaan t-paidassa, mutta marssin siitä huolimatta ensimmäisenä läheiselle halpisalueelle ostamaan Beijing-varustusta. Pienen kiertelyn ja kovan tinkimisen jälkeen sain lopulta pipon, kaulaliinan, käsineet ja kolme paria sukkia yhteensä 6,50 eurolla. Kokeneempi tinkijä olisi todennäköisesti selvinnyt vielä paljon halvemmalla, vaikka lähtöhinnat kaikille olivatkin kymmenkertaiset. Juhanin kertoman mukaan samaisista kaupoista irtoaa esimerkiksi klassikko-converseja kahdella eurolla.
Vaatteiden hankinnan jälkeen suuntasin People’s Squarelle, jota Juhani oli suositellut hyväksi aloituspaikaksi. Astuessani ulos metoasemalta en ehtinyt ottaa montaakaan askelta, kun minua puhutteli suunnilleen itseni ikäistä kiinalaista, tyttö ja kaksi poikaa. He halusivat tietää, mistä olen kotoisin. He kertoivat olevansa opiskelijoita Hainanin kaupungista ja olevansa itsekin turistimatkalla Shanghaissa. Rupattelin kolmikon kanssa vartin verran niitä näitä: kerroin opinnoistani ja vaihdostani ja he kertoivat myös itsestään. He vaikuttivat olevan innoissaan siitä, että puhun englantia niin hyvin ja kysyivät, mitä aioin tehdä seuraavaksi. Vastasin etten tiennyt, jolloin he ehdottivat, että liittyisin heidän seuraansa ja tarjoaisin samalla heille mahdollisuuden harjoitella omaa englantiaan. He olivat matkalla perinteisille kiinalaisille teefestivaaleille, jotka pidettiin vain parin korttelin päässä, ja suosittelivat tapahtumaa minullekin.
Kaikki tämä oli tietenkin huijausta, johon olisin langennut, ellei minua olisi varoitettu ennalta. Vaihtarikaverini Luke ja Veronica olivat käyneet Shanghaissa aiemmin, ja molempia oli samassa paikassa lähestynyt samanlainen opiskelijaporukka. Ilahtuneina paikallisten ystävällisyydestä molemmat olivat lähteneet näiden kanssa “teefestivaaleille”. Festivaalien ohjelma oli seuraavanlainen: maistetaan 6-7 eri teelaatua sormustimen kokoisista kupeista ja sen jälkeen turistille lyödään eteen 35 euron lasku. Luke oli kertonut minulle tästä etukäteen, joten kieltäydyin keskustelun tässä vaiheessa kohteliaasti kunniasta ja lähdin jatkamaan matkaa. Ehdin kävellä ehkä 50 metriä kun törmäsin toiseen samanlaiseen ryhmään, joka sekin oli sattumalta matkalla teefestivaaleille. Heidän kanssaan en rupatellut yhtä kauan. Myöhemmin päivän aikana törmäsin vielä ainakin kahteen vastaavaan poppooseen.
Vältettyäni huijarit löysin itseni Urban Planning Exhibition -näyttelyn edestä ja päätin mennä sisään. Näyttely sopi hyvin yhteen ennakkokäsitykseni kanssa: Shanghai edustaa uutta ja modernia Kiinaa, Beijing taas vanhaa ja perinteistä. Näyttelyssä esiteltiin Shanghain huikeita viisivuotissuunnitelmia, sekä jo toteutuneita että tulevia. Näyttelyn parasta antia olivat valtaisan huoneen kokoinen pienoismalli Shanghain kaupungista sekä teatteri, jossa esitettiin elokuvaa, jossa lennettiin vuoden 2010 Shanghaissa. Tyypit ovat oikeasti 3D-mallintaneet pikkutarkasti koko kaupungin. Juhani kertoi minulle myöhemmin, että malli on tehty jo aikaa sitten, ja monet siinä esitetyistä rakennuksista eivät tuolloin vielä olleet olemassa. Silloin suunnitelmille naurettiin. Mutta kaikki rakennukset ovat nousseet suunnitelmien mukaan, juuri sellaisina kuin ne mallissa on kuvattu.
Näyttelyn sulkeuduttua oli aika tavata Anna ja Juhani. He jakavat kanssani saman mielipiteen kiinalaisesta ruuasta: se on ihan ok, mutta mitään suuria herkkuja emme kiinalaisesta keittiöstä ole löytäneet. Menimme siis syömään uskomattoman hyvään ja halpaan italialaiseen ravintolaan. Illallisen jälkeen kävimme juomassa jopa Suomen hintatasoon nähden kalliit drinkit (kalliimmat kuin koko edellinen ateria alku- ja pääruokineen!). Nekin olivat silti hintansa väärti, sillä paikkana oli maailman korkein baari, nimeltään ikävästi Bryan Adamsin renkutuksen mieleen tuova Cloud 9. Ikkunasta avautui upea näkymä Shanghain ylle. Näkymää hallitsi maailman yksi korkeimmista rakennuksista, Oriental Pearl Tower. Juhani tiesi myös osoittaa rakennukset, joiden katoilla oli kuvattu yksi Mission Impossible 3 -elokuvan huimimmista kohtauksista, jossa Tom Cruise keikkuu pilvenpiirtäjien seassa.
2. päivä: Verta, pornoa ja propagandaa
Philipp selvisi onnellisesti perille yöllä, vaikka ensin näytti jo pahalta. Hän oli nimittäin yrittänyt hankkia Kiinan viisumin rajalta, jossa kuitenkin kerrottiin, että ilta-aikaan oli mahdollista saada enää vain Shenzhenin viisumi. Shanghaihin pääsyä varten Philipp joutuisi odottamaan seuraavaan aamuun, ja varaamaan taas uuden lennon. Philipp päätti kuitenkin kokeilla onneaan lentokentällä, ja kas - kukaan ei tarkistanut siellä passia, olihan kyseessä kotimaan lento. Laittomasti Kiinassa, turvallinen aloitus matkalle.
Philippillä oli mukanaan Lonely Planet China, josta poimimme ideoita toisen päivän toimille. Junamme oli lähdössä Beijingiin jo puoli kahdeksalta illalla, ja nukuimme sen verran myöhään, että aivan kokonaista päivää meillä ei ollut käytettävissämme. Päätimme ehtiä siinä ajassa kahteen museoon.
Yleensä en ole museoihmisiä, mutta nämä kaksi olivat poikkeuksellisen kiinnostavia. Ensimmäinen oli propagandamuseo, joka esitteli vanhoja Maon aikaisia propagandajulisteita, joilla pidettiin kansa kommunismin ikeessä ja kuitattiin Puolueen verityöt (tämä oli nyt se aasinsilta, jotta otsikkoon saatiin tuo Don Huonot -viittaus).
Museon löytäminen oli yllättävän haasteellista, kun onnistuimme ensin Philippin väärän karttatulkinnan ja sitten Lonely Planetissa olleen virheen takia päätymään kahdesti täysin väärään paikkaan. Ehdimme jo luopua toivosta, ja menimme maamme myyneinä mäkkäriin syömään. Siellä paikallinen nuorehko mies huomasi meidät ja kysyi, josko tarvitsisimme apua. Kerroimme minne halusimme mennä, ja aikamme karttaa tutkailtuaan mies osasi neuvoa meidät oikeaan paikkaan. Joskus kannattaa luovuttaa. Museon julisteet olivat kerrassaan mainioita. Suosikkini oli “Liberation of Tibet”, jossa Kiinan armeija saapuu Lhasaan väkijoukon hurratessa.
Jälkimmäinen museo käsitteli otsikon kolmatta kohtaa. Kyseessä oli “hillitysti” sukupuoliasioihin perinteisesti suhtautuvan Kiinan ensimmäinen seksimuseo. Varsin hilpeitä esineitähän siellä. Yksi mieleenpainuvimmista oli satula, josta törrötti puinen penis. Sillä kuulemma ennen muinoin rankaistiin miehiään pettäneitä naisia laittamalla naiset ratsastamaan hevosella, joka oli satuloitu kyseisellä kapistuksella. Auts.
Museon jälkeen olikin aika suunnata Annan ja Juhanin kautta junalle. Yllättäen olimme taas liikkeellä viime tingassa, joten jouduimme juoksemaan hiki hatussa ja ehdimme laiturille pari minuuttia ennen junan lähtöä. Mattimyöhäisyyden takia emme ehtineet ostaa ruokaa edessä olevaa 13 tunnin matkaa varten, mutta onneksi junan edessä oli koju, josta ostimme pullaa, sipsiä ja vettä (juuri muuta ei ollut tarjolla). Kiireessä lykkäsin kaverille satasen setelin enkä juuri katsonut mitä sain takaisin. Nopeaälyinen myyjä löi tietysti minulle tukun pieniä seteleitä, joiden yhteissumma oli 15 rämpylää. Yhteensä tuli siis maksettua rapiat 8 euroa sipsipurkista ja parista pullasta. Lisäksi huomasimme junaan päästyämme, että viimeisessä vaunussa oli erinomainen ravintola, josta sai parilla eurolla varsin mainion ja täyttävän aterian. Söimme silti väkisin sen jälkeen sipsit ja pullat, sen verran kalliiksi ne tulivat.
Juna oli varsin mukava elämys. Olimme asemalla saaneet kuulla, että yöjunissa oli kaksi vaihtoehtoa: “soft sleeper” ja “hard sleeper”. Ensin mainittu oli hieman nopeampi ja oletettavasti myös mukavampi mutta reilusti kalliimpi, joten tyydyimme jälkimmäiseen. Valinta oli oikea. Patjat olivat vähintään yhtä pehmeät kuin Hongkongin asuntoloissa, ja meillä oli jopa vuodevaatteet, toisin kuin Intiassa jossa jouduimme tyytymään pelkkään alustaan. 13 tunnin matkalla ehtikin saada mukavat unet.
3. päivä: Ankkaa wrapissa
Jos Shanghaissa oli ollut viileää, niin Beijingissä oli hyytävää, ja ostamani lämpimät vaatteet tulivat todella tarpeeseen. Asemalle saavuttuamme suuntasimme ensimmäisenä vaihtarikavereiden suosittelemaan Leo Hosteliin. Paikka oli todellakin suositusten arvoinen. Sijainti on Tiananmenin tuntumassa, peti irtosi neljällä eurolla, tarjolla oli palveluita bilispöydästä ilmaiseen nettiin ja lisäksi henkilökunta oli todella ystävällistä. Suosittelen paikkaa lämpimästi kaikille reppureissausta Beijingiin harkitseville.
Buukkasimme hostellin kautta seuraavaksi päiväksi retken Kiinan muurille. Retki kuulosti mielenkiintoiselta: tarkoituksena oli nähdä vähemmän tunnettu, “secret wall” -nimellä kutsuttu pätkä muuria. Reissun jälkeen paikallisen oppaan oli määrä viedä meidät syömään kotikyläänsä.
Kun tavarat oli saatu hostelliin, lähdimme Tiananmenille. Olihan se iso, mutta itse aukiossa ei liikaa ihmettelemistä ollut, joten suorimme sen laidalla olevaan Forbidden cityyn. Olihan se iso ja sinänsä ihan komea paikka, ja paljon tietoa oli tarjolla esikommunistisen Kiinan historiasta dynastioineen, mutta vähän tuli jälleen sellainen “onhan näitä katedraaleja nähty” -fiilis. Philipp oli samaa mieltä, emmekä jaksaneet lopulta kierrellä paikassa kuin pari tuntia.
Kävimme hostellilla pelaamassa hieman biljardia ja lähdimme sitten etsimään ravintolaa, josta saisi Pekingin ankkaa. Lonely Planet tiesi kertoa paikan, josta sitä piti saada halvalla, mutta jälleen jouduimme pettymään: paikka ei ollut ollenkaan siellä missä piti. Onneksi moni muu ravintola tarjosi samaa tavaraa, joten marssimme niistä lähimpään. Hinta oli kuitenkin huomattavasti Lonely Planetissa mainittua kalliimpi, eikä ruoka ollut hääviä. Tarjolla oli kymmenkunta lautasta, joista kolmella oli “lihaa” (yksi lautanen oikeasti lihaa, toinen käytännössä ihraa ja kolmas nahkaa), yhdellä kastiketta, yhdellä wrappeja(!) ja lopuilla mystisiä vihanneksia. Liha oli kaiken lisäksi kylmää. Myöhemmin saimme kuulla, että itse asiassa juuri tämä wrap-tyyli on kaikista tyylikkäin tapa tarjoilla Pekingin ankkaa, ja lihan kuuluukin olla kylmää. Itse olisin kuitenkin mieluummin ottanut sen höyryävän kokonaisen ankan, jota ravintolan menussa mainostettiin.
Ankkaa mahassa lähdimme tutustumaan Beijingin yöelämään. Juhani oli mainostanut, että paikka nimeltä “World of Suzie Wong” oli paras yökerho jossa hän oli ikinä käynyt, joten sinne oli tietysti mentävä. Ihan tavalliselta yökerholta se minusta vaikutti. Philipp taisi pitää paikasta enemmän, koskapa onnistui tekemään lähempää tuttavuutta paikallisen neitokaisen kanssa. Vaihtoivat oikein sähköpostejakin, ja tämänhetkinen tietoni on, että Philipp on lähdössä tänään takaisin Beijingiin tyttöä tapaamaan!
4. päivä: Muurin valloitus ja tuskainen junamatka
Edellisillan baarireissun jälkeen heräsimme pirteinä tasan 7:30, jolloin muurille oli tarkoitus lähteä. Kipaisin aulaan tiedustelemaan, josko ehdimme vielä mukaan, ja sain kuulla että kierros olikin peruttu kyseiseltä päivältä vähäisen osanoton takia. Harmistuneina vaivuimme takaisin unten maille. Heräilimme lopulta puolilta päivin ja ryhdyimme kyselemään, josko muurille ehtisi vielä jotenkin ennen pimeän tuloa. Hostellin ystävällinen emäntä kirjoitti meille muutaman kiinalaisen kirjaimen ja ohjeisti: näyttäkää ensin tämä taksikuskille, päädytte bussiasemalle, jossa näytätte tämän. Näin teimme, ja tunnin päästä olimme muurilla - noin yhdellä kolmasosalla hinnasta, jonka olisimme maksaneet, jos olisimme ottaneet hostellin tarjoaman retken.
Olimme pelänneet, että muurilla olisi kylmä, mutta itse asiassa päivä olikin huomattavasti edellistä lämpimämpi ja aurinkoisempi. Kiivetessä tuli lisäksi mukavasti lämmin. Päädyimme lopulta muurin kaikkein parhaiten säilyneelle - ja siis yleensä turisteja tihkuvalle - osalle. Joulukuu ei kuitenkaan ole turistisesonkia, joten ihmisiä oli miellyttävän vähän. Muurin korkeimmalle kohdalle kiipeäminen oli juuri sopivan rankkaa, jotta tunsi tehneensä jotain, mutta ei kuitenkaan väsyttänyt liikaa. Komeat näkymät olivat mukava palkinto kapuamisesta.
Muurilta palattuamme olikin aika suunnata takaisin Shanghaihin. Tämä oli edullisin tapa tehdä matka, koska lentäminen Beijingistä Hongkongiin olisi ollut kalliimpaa. Valitettavasti vain meille ilmoitettiin juna-asemalla, että yhtään nukkumavaunupaikkaa ei ollut saatavilla. Otimme sen sijaan “soft seater” -junan, joka sekin kuulosti riittävän mukavalta. Beijingin asema teki kuitenkin meille tepposet. Olimme asemalla 15 minuuttia ennen junan lähtöä, mutta emme millään onnistuneet löytämään oikeaa laituria, ja myöhästyimme junasta.
Menimme lipunmyyntitiskille kyselemään, oliko jotain tehtävissä. Ystävällinen täti kertoi, että seuraava juna oli lähdössä 20 minuutin kuluttua, eikä vaatinut edes lisämaksua. Olimme perin tyytyväisiä. Tyytyväisyys haihtui päästyämme junaan, joka oli mallia “hard-seater”. Se tarkoitti penkkirivejä, jotka oli ahdettu mahdollisimman tiiviisti, aina kolme vierekkäin ja vastapäätä toiset kolme. Jalka- tai muutakaan tilaa ei juuri ollut.
Ravintolavaunu junassa kyllä oli, mutta se oli sallittu ainoastaan nukkumavaunujen matkustajille! Edelliskerrasta “viisastuneina” emme tietenkään olleet ottaneet mukaan eväitä. Ainoa tarjolla oleva ruoka oli vaunussa kiertävä kärry, josta sai ostaa pähkinöitä ja epämääräisen näköistä ja makuista kuivattua lihaa. Syötävä oli, koska muuta ei ollut. Seurannut 13 tunnin junamatka on varmasti eräs elämäni epämiellyttävimmistä matkustuskokemuksista. Vaikka olimme rättiväsyneitä, onnistuimme silti nukkumaan matkan aikana vain muutaman tunnin, sen verran ahdasta ja kaikin puolin nihkeää vaunussa oli.
5. päivä - déjà vu
Viimeinen päivä sujui univelan takia melko rauhallisissa tunnelmissa. Ensin kävimme ajelemassa huippunopealla, 430 kilometriä tunnissa kulkevalla Maglev-junalla. Mielenkiintoisena yksityiskohtana muuten moisia junia ei ole missään muualla kuin Shanghaissa ja Philippin kotikaupungissa Münchenissa. Jälkimmäisessä tosin juna on vielä kokeiluasteella, ja sen varsinainen käyttöönotto on ilmeisesti lykätty hamaan tuntemattomaan, koska sitä kokeiltaessa tapahtui onnettomuus, jossa juna törmäsi raiteille jääneeseen huoltovaunuun, ja 90 ihmistä kuoli.
Maglevin jälkeen etsimme keskustassa sijaitsevan hostellimme. Se paljastui Hostelling International -järjestön paikaksi, mikä oli hyvä juttu, sillä sain alennusta kesän reilillä hankitulla hostellikortillani. Philipp oli jäädä kiinni viisumistaan, mutta onneksi hostellin henkilökunta ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa asiasta eteenpäin, vaikka varmasti huomasivat, että mies on periaatteessa maassa laittomasti.
Illalla teimme perinteisiä turistijuttuja: kävelimme Bundilla ihastelemassa vanhoja taloja, ylitimme sitten joen neonvaloja hohkaavaa turistitunnelia pitkin ja kiipesimme ylös Oriental Pearl Toweriin ihastelemaan näkymiä. Illallista söimme samassa italialaispaikassa, jonka Anna ja Juhani olivat näyttäneet minulle. 
Aika noloa, mutta toisaalta nuo molemmat ateriat menevät helposti vaihtoaikani top kymppiin. Illallisen jälkeen olimme väsyneitä, mutta päätimme kuitenkin käydä vielä yksillä drinkeillä Lonely Planetin suosittelemassa kuppilassa. Ja se kannatti. Paikassa esiintyi kerrassaan loistavasti svengaava kolmen hengen latinobändi, jota aina välillä tuli tahdittamaan huikeaääninen mieslaulaja. Lisäksi se yksi juomani drinkki sattui olemaan yksi parhaista, joita olen ikinä maistanut. En vain kuollaksenikaan muista sen nimeä. 
Mutta ainekset olivat vodka, brandy, karpalomehu ja murskattu omena. Tätä pitää kokeilla kotona.
Istuskelimme baarissa ehkä tunnin-puolitoista. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt siellä hetkeksi. Vaikka olin kuolemanväsynyt, olisin silti voinut istua paikassa vaikka kuinka kauan, kuunnella bändiä ja lipittää herkkudrinkkiäni. Päätimme kuitenkin lähteä ajoissa nukkumaan, sillä herätys oli tiedossa jo muutamien tuntien päästä. Pikaisten yöunien jälkeen sanoimme hyvästit Shanghaille ja suuntasimme kohti lentokenttää.