Hong Kongiin
Luin vanhasta blogistani vaihtoonlähtöön liittyviä kirjoituksia. Siitä, kuinka joulukuussa ahdisti, tammikuussa löytyi uusi innostus ja lopulta paikka varmistui. Tähän on tultu monen vaiheen kautta, joten ehkä on syytä vielä kerrata ne tässä.
Vaihtovuosi on aina tuntunut minusta kiehtovalta ja pelottavalta ajatukselta. Vieraassa maassa yksin, voiko moisesta selvitä. Toisaalta, jos siitä selviää, niin sitten selviää kai mistä vain. Ja onhan se nyt vain perhana vieköön niin, ettei moista tilaisuutta tule opiskeluajan jälkeen toista, ja sitten harmittaa jos ei lähde. Tärkeistä ihmisistä erossa vietettävä aika tuntuu pitkältä, mutta jälkeenpäin sen merkitys pienenee niiden kokemusten ja ihmissuhteiden rinnalla, jotka on vaihdossa saanut. Työelämäkin arvostaa kansainvälistä kokemusta, onko tutkintoni ilman sitä ylipäänsä minkään arvoinen?
Näitä pohdintoja aloin käydä läpi jo opintojeni alkuvaiheessa. Ainakin näennäisesti olin tosin jo päätökseni tehnyt: kolmannen tai neljännen opiskeluvuoden jälkeen koittaisi vaihtovuosi. Kuvitelmissani oli vielä tässä vaiheessa, että TKK:lta olisi suhteellisen yksinkertaista lähteä vaihtoon käytännössä minne tahansa, ja halusin Australiaan. Kuumaa, kaukana ja kenguruita, kolme kovaa koota.
Kolmannen opiskeluvuoden lopulla tapasin Jenskun. Seuraavana syksynä ryhtyessäni ottamaan ensimmäistä kertaa toden teolla selvää vaihtomahdollisuuksista ahdistus iski kovaa. Olen myöhässä. En todennäköisesti pääse haluamaani paikkaan, ja jos pääsenkin, tulee se kohtuuttoman kalliiksi. Onko minusta ylipäänsä tähän? Haluanko edes tätä oikeasti, vai vaan siksi että minun kuuluu haluta? Miten voin jättää Jenskun Suomeen ja lähteä, ja miksi ihmeessä tekisin niin?
Ahdistuksen keskellä jatkoin konemaisesti aloittamaani hakuprosessia. Halusin englanninkieliseen maahan, joten USA tuntui seuraavaksi parhaalta vaihtoehdolta. En vain osannut innostua siitä. Lisäksi valtaisa lukukausimaksu hirvitti. Lopulta hakemus jäi viime metreillä lähettämättä, kun havaitsin viimeisenä päivänä, että olisi pitänyt vielä kirjoittaa pitkiä esseitä. Tästä seurannut masennus yllätti: olisin sittenkin halunnut lähteä, kovasti. Eikö minusta sittenkään olisi siihen?
Kuten moni muukin matkan varrella tapahtunut, myös tämä vastoinkäyminen koitui lopulta onneksi. Päätin selata vielä kerran läpi eri vaihtokohteet ja iskin silmäni Hong Kongiin. Yksi maailman parhaista kouluista. Englanninkielinen. Ei lukukausimaksua. Jännittävämpää paikkaa ei voisi enää toivoa. Ja haku vasta maaliskuussa. Ajankohtakin oli juuri sopiva: viidennen vuoden ensimmäinen puolisko, sama aika jona myös moni parhaista ystävistäni oli lähdössä vaihtoon. Kesto syyskuun alusta jouluun, juuri sopivan pituinen aika. Tajusin, että tämä on nyt se juttu. Intoa lisäsivät entisestään Vesan, Simon ja Turkan hehkutukset omista vaihtokokemuksistaan.
Ahdistus numero kaksi iski, kun vein hakemuksen TKK:n kv-toimistoon. Pöydällä odotti valtava nippu hakemuksia samaiseen kohteeseen, joka kuului olevan yksi TKK:n suosituimmista. Samaan aikaan kanssani hakemusta jätti toinenkin opiskelija, jonka kanssa ehdin jutella sen verran, että totesin kaverin vertausluvun olevan reilusti parempi kuin omani. Aloin menettää toivoni. Samalla ajatuksissani kirkastui selkeästi, että nyt tai ei koskaan. Jos minun on tarkoitus lähteä vaihtoon, se tapahtuu nyt ja paikan on oltava Hong Kong.
Viikon päästä sain päätöksen: en pääse. En yllättynyt, mutta silti tuntui yllättävän pahalta. Miten tässä saattoi käydä näin, kun kaikki tuntui juuri oikealta? Ja sitten, paria päivää myöhemmin: ihme. Hong Kongin yliopiston on jostain syystä päättänyt myöntää tällä kertaa kaksi ylimääräistä paikkaa, joten pääsen sittenkin mukaan.
Tämän kaiken jälkeenkään ajatus lähtemisestä ei ole tuntunut lainkaan yksiselitteisesti hyvältä ja helpolta. Kuluneen kesän - hienon sellaisen - aikana on käyty monta pitkälle yöhön venynyttä keskustelua ja itketty monet itkut. Vieläkään en ole täysin varma siitä, että tämä on oikea ratkaisu. Silti hämmästelen itsekin sitä epämääräistä kohtalonuskoa, joka minulle on viimeisen parin vuoden aikana kehittynyt. Ihan kuin jokin ääni päässäni hokisi: “Älä huoli, kaikki järjestyy.” Ja niin on järjestynyt tähän asti. Tulkoon tästä mahtava loppuvuosi.
Lento lähtee tiistaina, siis huomenna. Paluu tapahtuu 23.12. Jouluksi kotiin.
4. syyskuuta 2007 kello 23.33
Samaisen “kohtalonuskon” varassa on paljon tänkin reissun osalta, ainakin mun puolelta.
Emmi tuntuu astetta enemmän miettivän juttuja etukäteen valmiiksi asti, mutta oon myöskin viime vuosien aikana enenevässä määrin huomannu, että asiat kyllä aina hoituu, kun asenne on hyvä.
Nyt istutaan lähibaarissa wlanin ääressä ja on ehkä löydetty jo jonkinlainen toimiva työnjako tähän valmisteluhommaan, kun mietitään reissua Marseilleen ja Nizzaan ens viikolle..