Ajattelin, että olisi syytä kirjoittaa tässä vaiheessa raportti kymmenestä päivästäni Intiassa, niin kauan kuin kaikki on vielä tuoreessa muistissa. Tekstiä tuntuu syntyvän sen verran paljon, että pilkon paketin osiin. Siltikin kamaa on reilusti, joten kannattaa ehkä ottaa päivä kerrallaan. ☺ Kuvia en jaksa postaukseen liittää, ne on jälleen kerran kätevämpi uploadata Flickriin ja Facebookiin.
1. päivä: Delhi – huonoa ilmaa, kaoottista liikennettä ja heikkoa hotellimajoitusta
Saavuimme Delhin lentokentälle aamukolmelta paikallista aikaa. Heti ulos astuessamme tunsin nenässäni Intian. Kokemus ei ollut miellyttävä. Jos Hongkong onkin saasteinen, ovat Intian suurkaupungit vielä aivan eri luokkaa. Koko reissumme ajan seurueemme jäsenet kokivat hengitysvaikeuksia ja nenästä tuli mustaa jatkuvalla syötöllä.
Lentokentällä meitä odotti taksikyyti, jonka olimme tilanneet etukäteen hotellia varatessamme. “Taksi” osoittautui vähintään 25 vuotta vanhaksi rähjäiseksi pakettiautoksi, jonka tavaratilaan oli sijoitettu muutama penkki. Kyseinen ajoneuvotyyppi tuntuu olevan Intiassa muutenkin taksikuskien suosiossa. Sokerina pohjalla oli auton maailman huonoin äänentoistojärjestelmä, jonka valtaisan rätinän seasta saattoi erottaa intialaisen musiikin helinän.
Saimme heti ensimmäisenä yönä maistiaiset Intian liikenteestä. Jostain syystä aina uuteen paikkaan matkustaessani tuntuu liikenne siellä hurjemmalta kuin missään muualla. Espanjassa autoa ajaessani kovat nopeudet, pienet turvavälit ja autojen parkkeeraus keskelle katua tuntuivat eksoottisilta. Hongkongin hurjastelevat pikkubussit, hullut taksikuskit ja kapeat vuoristoratamaiset mäkikadut olivat vielä astetta shokeeraavampia. Intia vie kuitenkin voiton kaikesta. Kolmipyöräiset riksat, kokonaisia perhekuntia kuljettavat skootterit ja kaiken keskellä poukkoilevat lehmät ovat ensimmäisellä kerralla uskomaton elämys. En ikipäivänä uskaltaisi ajaa autoa Delhin keskustassa.
Kaaosta lisää entisestään intialainen tapa käyttää torvea. Torvea käytetään mm. seuraavissa tilanteissa: a) jos on aikeissa ohittaa jonkun, b) jos joku on edessä, c) jos joku etuilee tai käyttäytyy muuten tökerösti, d) huvin vuoksi. Tästä seuraa, että joka sekunti useampi kuski painaa torvea samaan aikaan, jolloin tuntuu mahdottomalta erottaa, olisiko johonkin näistä toitotuksista syytä reagoida. Siitä huolimatta monissa autoissa – varsinkin rekoissa – lukee takana “blow horn” tai jotain vastaavaa, niiden taustapeilit kun ovat niin huonot, että ohittamisesta on syytä viestiä äänimerkillä. Taustapeilit eivät tunnu itsekään uskovan itseensä – tai käyttäjiinsä - sillä tyypillisesti niissä on teksti: “Objects in the mirror are closer than they appear”.
YouTubessa on hieno video, joka onnistuu tiivistämään olennaisen Intialaisesta liikennekulttuurista.
Lopulta pääsimme hotellillemme. Taksikuski vaati rohkeasti 100 rupian (vajaat 2 euroa) tippiä, eikä unenpöpperöinen seurueemme vielä tässä vaiheessa tajunnut, että summa oli Intian hintatasoon nähden aivan liian kova. Hotellihuoneemme sen sijaan oli mukavan halpa: 400 rupiaa kolmelta hengeltä. Huone osoittatuikin hintansa veroiseksi: lakanoita ei ollut tarjolla, kolmanneksi vuoteeksi oli vain pari sohvatyynyä, sängyt olivat käsittämättömän likaiset ja suihku käyttökelvoton. Onneksi meillä ei ollut myöskään kuin pari tuntia aikaa nauttia huoneen mukavuudesta, sillä jo kuudelta aamulla oli noustava ylös, jotta ehtisimme Agran junaan.
2. päivä: Agra – Taj Mahal ja tarjous josta olisi kannattanut kieltäytyä
Herätys oli siis kukonlaulun aikaan, koska tarkoitus oli ehtiä mahdollisimman aikaisin Agraan, Taj Mahalin kaupunkiin. Tietojemme mukaan junia meni vain yksi päivässä, ja se oli lähdössä kahdeksan aikaan aamulla. Rautatieasemalla tapasimme kuitenkin virkailijaksi esittäytyneen miehen, joka kertoi, että olimme väärällä asemalla. Hän kehotti meitä astumaan taksiin, joka veisi meidät ensin matkatoimistoon junalipun ostoa varten ja sen jälkeen oikealle asemalle. Mies puhui tietenkin täyttä soopaa, mutta unenpöpperöisinä homma meni täydestä.
Matkatoimistolle saavuttuamme Rory ja Thomas painelivat sisään ostamaan lippua minun jäädessä pitämään silmällä autoa, jossa tavaramme olivat. Kuskimme tuntui jostain syystä olevan kovasti innostunut minusta ja halusi ottaa kanssani valokuvia, joissa piti minua kädestä. Kuskin kaveri puolestaan tarjoutui näyttämään minulle kännykästään “Tarzan-elokuvan”, joka osoittautui kovaksi pornoksi.
Matkatoimistossa virkailija kertoi, että aamujuna oli jo mennyt. Toinenkin juna olisi tosin tarjolla, mutta se lähtisi turhan myöhään. Hän myös arvosteli kovin sanoin Intian junia ja tarjosi meille huomattavasti mukavampaa matkustustapaa: saisimme käyttöömme oman kuskin, joka veisi meidät juuri sinne minne haluamme. Tuumimme, että tällä tavalla säästäisimme huomattavasti aikaa ja ehtisimme nähdä paljon enemmän Intiaa kuin jos tekisimme kaiken itse. Päädyimme lopulta ottamaan paketin, johon kuului kuskin lisäksi hotellimajoitus melkein kaikille öille sekä kamelisafari Bikanerissa ja norsuratsastus Jaipurissa. Maksoimme tästä kaikesta aivan liikaa, mutta tässä vaiheessa se ei jostain syystä tuntunut niin pahalta.
Kuskimme Risi Pal vaikutti mukavalta mieheltä. Hyppäsimme hänen autoonsa ja suuntasimme kohti Agraa. Auto tuntui heti alkuun erinomaisen mukavalta tavalta taittaa matkaa, sillä siitä käsin pääsi seuraamaan aitiopaikalta ohi vilistävien kylien elämää ja liikenteen sekamelskaa. Olimme tyytyväisiä päätökseemme.
Ensimmäinen aavistus siitä, että kuskilla ei kenties olisikaan täysin puhtaita jauhoja pussissaan, heräsi kun pysähdyimme syömään hänen suosittelemaansa paikkaan. Ravintola oli Intian hintatasoon nähden naurettavan kallis ja ateria oli kenties heikoin koko matkamme aikana. Tajusimme, että kuskilla oli todennäköisesti diili erinäisten ravintoloiden kanssa: hän vie turistit syömään, ja ravintolat maksavat hänelle provisiota. Sama meno jatkui koko loppureissun ajan: kuski yritti puoliväkisin viedä meidät valitsemiinsa kauppoihin ja ravintoloihin. Ensimmäisen kerran jälkeen opimme kuitenkin sanomaan ei.
Onneksi Thomas oli ostanut Lonely Planet Indian. Käsittämättömän hyvä matkaopas, jota suosittelen ehdottomasti kaikille intianmatkaa suunnitteleville. Ilman sitä ei matkaan kannata lähteä, jos haluaa päästä halvalla ja välttää huijarien metkut. Yleinen tendenssi Intiassa nimittäin on, että kaikki jotka puhuvat sinulle valehtelevat, koska haluavat hyötyä sinusta jotenkin. Turistin pitää olla todella tarkkana, ja joskus tahtonsa saa läpi ainoastaan olemalla tarpeeksi vihainen.
Lonely Planet auttaa monesta pälkähästä mm. kertomalla, mitä mistäkin kannattaa maksaa ja mihin ravintoloihin kannattaa mennä. Kuski luonnollisesti ei tuntunut tuntevan yhtään kirjan suosittelemista ravintoloista, eikä millään tahtonut löytää niitä osoitteen tai paikallisilta kysymiensä neuvojen perusteella. Lopulta päätimme hylätä kuskin palvelut ruokapaikkojen suhteen ja turvautua iltaisin halpoihin riksakyyteihin. Riksatkin yrittävät toki vetää välistä, mutta kun vain sopii etukäteen määränpään ja hinnan, pääsee kyllä haluamaansa paikkaan. Useinkin tosin sattui, että riksat eivät meitä kyytiin ottaessaan vielä tienneet missä määränpää oli vaikka näin vakuuttivatkin, ja ohjeita jalankulkijoilta kysellessä tuli helposti kierrettyä puoli kaupunkia. Hinta kuitenkin pysyi alun perin sovitussa.
Taj Mahal tuli sentään nähtyä. Komea rakennushan tuo, mutta vahvisti jälleen kerran jo aiemmin matkustaessa kokemani tunteen: komeidenkaan rakennusten ja monumenttien näkeminen ei oikein anna minulle mitään. Onhan noita katedraaleja nähty. Minä haluan tehdä asioita, tavata mielenkiintoisia ihmisiä ja kokea uusia elämyksiä, turistinähtävyyksien kiertämisessä en näe juuri mieltä. Tässä asiassa Rory oli kanssani samaa mieltä, mutta Thomas sen sijaan rakastaa monumentteja. Taj Mahalissa kaveri otti varmaan 300 kuvaa, saman verran kuin minä koko matkan aikana. ☺ Myöhemmin matkan aikana tulikin jonkin verran väännettyä siitä, onko aina pakko yrittää juosta läpi jokaisen kaupungin kaikki katedraalit.
Taj Mahalin liepeillä tein myös ainoat erinäisiltä joka hetki hihassa roikkuvilta tavarantyrkyttäjiltä tekemäni ostokset. 10 Taj Mahal –postikorttia irtosi vajaalla eurolla, puisen shakkipelin hinta tuli pitkän tinkimisen jälkeen 20 eurosta alas vajaaseen kahteen euroon. Todennäköisesti minun olisi pitänyt päästä molemmissa tapauksissa vielä alempaan hintaan. Shakkipelin tinkimisprosessi oli sentään hauska: tyyppi tarjosi peliä 1200 rupialla, totesin että maksan 100 ja lähdin kävelemään pois. Miekkonen seurasi minua n. 15 minuutin ajan hintaa jatkuvasti alentaen, totesin jokaiseen tarjoukseen maksavani tuon 100 rupiaa. Ja sillä hinnalla peli lopulta lähti mukaani.
Illalla kuski vei meidät ensin kahteen provisiokauppaan, joista poistuimme nopeasti. Sen jälkeen pyysimme häntä viemään meidät halpaan ravintolaan. Hän vastasi tyypillisellä intialaisen suusta kuullulla lauseella: “Don’t worry my friend.” Tämän jälkeen hän vei meidät jälleen naurettavan kalliiseen paikkaan, josta kävelimme saman tien ulos. Nyt olimme jo melko vihaisia, joten kuski katsoi parhaaksi toteuttaa toiveemme ja viedä meidät muiden kuskien suosimaan paikkaan. Ruoka siellä oli todella halpaa ja kerrassaan herkullista.
Illalla tapasimme myös mukavan musiikkikauppaa pitävän miehen, joka kertoi, ettei kuskeihin kannata luottaa. Hän kertoi pystyvänsä järjestämään kyytejä eri kaupunkien välillä todella halvalla. Miehen luotettavuutta tosin vähensi hieman se, että hän katsoi asialliseksi yrittää myydä meille oopiumia, eli siis käytännössä heroiinia. Yhteensä meille tarjottiin matkamme aikana huumeita noin viisi kertaa, joista kaksi kertaa oopiumia. Se on paljon, varsinkin kun kyseessä olivat elämäni ensimmäiset kerrat, kun minulle on yritetty myydä huumeita.
Yöllä hotellihuoneessa keskustelimme vakavasti. Rory oli tullut katumapäälle tekemämme varauksen suhteen ja halusi perua koko jutun. Thomas taas halusi jatkaa. Itse olin kahden vaiheilla, mutta kallistuin lopulta sille kannalle, että jos olisi mahdollista saada rahat takaisin, niin tekisimme niin ja jatkaisimme matkaa ominemme, ilman dominoivaa kuskia. Seuraavana päivänä oli muutenkin tarkoitus suunnata takaisin Delhiin hakemaan Veronicaa lentokentältä, joten päätimme piipahtaa sitä ennen matkatoimistossa.
3. päivä: Delhi – alennus, odottelua lentokentällä ja yöllinen autoreissu
Saavuimme Delhiin rähinämielellä. Olin tosin melko varma siitä, että rahoja emme saisi takaisin, mutta toivoin ainakin tuntuvaa alennusta. Rory sen sijaan oli jääräpäisesti päättänyt saada koko summan takaisin. Pitkän inttämisen jälkeen meille luvattiin 3000 rupian alennus henkeä kohden sekä junalippu Bikanerista Delhiin. Saimme lopulta myös Roryn suostumaan tähän. Jälleen osoitus siitä, miten Intiassa saa tahtonsa läpi välillä ainoastaan olemalla vihainen. Rory oli edelleen apealla mielellä, mutta päätimme, että ottaisimme reissusta kaiken irti inhasta kuskista huolimatta. Tästä lähin komennossa olisimme me emmekä kuski.
Väittelyn jälkeen söimme herkullisen illallisen paikassa, jota Roryn tuttava oli suositellut. Ruoka tosin oli melko mausteista, ja mausteisella ruualla on minuun tietty vaikutus: rupean hikoilemaan. Rorya ja Thomasia huvitti kovin, kun käytin kymmenkunta lautasliinaa hien pyyhkimiseen kasvoiltani. Illallisen jälkeen vietimme muutaman tunnin läheisellä ostoskeskusalueella ja suuntasimme sitten hakemaan Veronicaa. Lentokentällä havaitsimme jälleen kerran, että intialaiset rahastavat mielellään kaikella mahdollisella: jotta pääsee sisään lentokentälle odottamaan saapujia täytyy maksaa 60 rupiaa! Periaatteesta emme maksaneet vaan hengailimme ulkona Veronican saapumiseen asti.
Seuraavaksi yöksi emme olleet varanneet lainkaan hotellia, sillä tarkoituksena oli ajaa huristella yötä myöten Jaipuriin. Risi Pal pyysi vähintään yhtä meistä pysymään koko ajan hereillä, jottei hän nukahtaisi rattiin. Otin yhden yövuoroista ja keskustelin muutaman tunnin ajan kuskimme kanssa. Hän kertoi mm. uskonnostaan ja perheestään (intialaiseen tapaan hänen kanssaan samassa talossa asuvat hänen vanhempansa, hänen vaimonsa ja kaksi lastaan sekä hänen veljensä perheineen). Hän oli myös kovin innokas puhumaan seksistä ja kyseli ihmetellen, onko todellakin niin, että Suomessa monet harrastavat seksiä jo ennen avioliittoa. Hän myös harmitteli sitä, että vaikka iso perhe onkin muuten mukava, niin se aiheuttaa tiettyjä rajoitteita seksin harrastamisen suhteen. Keskustelu oli kaikessa hämmentävyydessään varsin mainio. Minulle tuli taas hyvä tunne kuskistamme: ehkä mies olisi kaikesta huolimatta sittenkin kelpo tyyppi.
Kun lisäksi Internet applications -kurssilla pääsee seuraavaksi koodaamaan Javaa (kyllä, tämä on iloinen asia), ja välikokeet ovat siis kokonaisuudessaan ohi, voisi koulusta taas muutaman viikon jatkuneen laman jälkeen vähän innostua. Tosin sitä ennen Taiwan, ja sieltä palattua on tiedossa kaikkea jännää, kuten Halloween (täällä ilmeisesti iso juttu) sekä vaihtaribileet raitiovaunussa.