Strict Standards: Redefining already defined constructor for class wpdb in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/wp-db.php on line 52 Deprecated: Assigning the return value of new by reference is deprecated in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/cache.php on line 36 Strict Standards: Redefining already defined constructor for class WP_Object_Cache in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/cache.php on line 389 Strict Standards: Declaration of Walker_Page::start_lvl() should be compatible with Walker::start_lvl($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 537 Strict Standards: Declaration of Walker_Page::end_lvl() should be compatible with Walker::end_lvl($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 537 Strict Standards: Declaration of Walker_Page::start_el() should be compatible with Walker::start_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 537 Strict Standards: Declaration of Walker_Page::end_el() should be compatible with Walker::end_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 537 Strict Standards: Declaration of Walker_PageDropdown::start_el() should be compatible with Walker::start_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 556 Strict Standards: Declaration of Walker_Category::start_lvl() should be compatible with Walker::start_lvl($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 653 Strict Standards: Declaration of Walker_Category::end_lvl() should be compatible with Walker::end_lvl($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 653 Strict Standards: Declaration of Walker_Category::start_el() should be compatible with Walker::start_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 653 Strict Standards: Declaration of Walker_Category::end_el() should be compatible with Walker::end_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 653 Strict Standards: Declaration of Walker_CategoryDropdown::start_el() should be compatible with Walker::start_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 678 Deprecated: Assigning the return value of new by reference is deprecated in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/query.php on line 21 Deprecated: Assigning the return value of new by reference is deprecated in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/theme.php on line 508 Matka-arkku » 2007» Marraskuu

Arkisto: Marraskuu 2007

Ensitreffeille karaokebaariin?

Sunnuntaina 18. marraskuuta 2007

Perjantain Foreign Exchange -bileet venähtivät pitkäksi. Hauskaa oli, mutta nukkumaan tuli mentyä sen verran myöhään, että lauantai olisi hyvin helposti kulunut lähinnä kotona lepäillen. Onneksi olimme suunnitelleet jo valmiiksi ohjelmaa lauantaille.

Ensin tapasimme suomalaisporukalla (myöhäisen) lounaan ja Suomi-spektaakkelin suunnittelun merkeissä. Bongasin Lappeenrannan jehujen blogista, että olivat järjestäneet Suomi-illan vaihtareille. Idea kuulosti sen verran hyvältä, että päätimme Anskin, Kirsin, Eeron ja Juhan kanssa kopioida sen. Tarkoituksena on siis tarjota itse tekemäämme suomalaista ruokaa, juomapuolella joutunemme tyytymään kossun puutteessa Finlandiaan. Lisäksi ohjelmassa lienee mm. erilaisia kilpailuja sekä (jos laitteisto saadaan järjestymään) käännösbiisikaraokea!

Suunnittelupalaverin jälkeen tapasimme joukon muita vaihtareita. Tarkoituksena oli mennä ensin leffaan katsomaan Ang Leen uutukaista Lust, Cautionia (kiinaksi Se, jie) ja sen jälkeen suunnata karaokeen, jota suurin osa meistä ei vielä ollut Hongkongissa kokenut. Ensin mainittu vain osoittautui yllättävän hankalaksi operaatioksi: paikalliset kun olivat kovin tarkkoja siitä, että kaikkien pitää osoittaa olevansa vähintään elokuvan ikärajan vaatiman 18 vuoden ikäisiä. Hollantilaisella Remcolla ei ollut henkilöllisyystodistusta mukana, emmekä pitkien selittelyjen jälkeenkään saaneet 25-vuotiaalta näyttävää kaveria sisään. Niinpä hän lähti hakemaan henkkareita kotoa, mutta matkassa meni sen verran kauan, että hän totesi myöhästyvänsä leffasta pahasti ja jäi lopulta kotiin. :/

Muu porukka pääsi lopulta teatteriin, mutta ensin oli käytävä läpi tiukka turvatarkastus, jossa mm. kaikkien laukut pengottiin, ja kamerat oli jätettävä salin ulkopuolelle. Lisäksi elokuva alkoi yllättäen tasan ilmoitettuun aikaan ilman trailereita, joten alku jäi näkemättä. Rohkeilla seksikohtauksillaan markkinoitu elokuva oli ihan kelpo pätkä, muttei mikään tajunnan räjäyttävä elokuvaelämys.

Leffan jälkeen kävimme herkuttelemassa Pizza Hutissa ja sen jälkeen lähdimme etsimään karaokepaikkaa. Hongkongissa ja Aasiassa yleensä karaokekulttuuri on varsin erilainen kuin Suomessa. Ainakin Hongkongissa karaoke on todella iso juttu. Vaikuttaa siltä, että täkäläisillä on lähes poikkeuksetta ainakin kohtuullinen laulutaito. Johtuisiko sitten siitä, että kiinankielinen puhe äänen korkeuden vaihteluineen on tavallaan kuin laulamista. Laulamiseen suhtaudutaankin niin luontevasti, että täällä on kuulemma hyvin yleistä, että pariskunnat menevät ensimmäisille treffeilleen karaokeen! Tätä ei varmasti tapahtuisi Suomessa.

Siinä missä suomalaisessa karaokebaarissa on vain yksi esiintymislava, sisältää hongkongilainen karaokepaikka kymmenittäin pieniä huoneita, joista jokainen sisältää oman karaokelaitteistonsa ja muutaman mikin. Näihin loosheihin ahtaudutaan usein isolla kaveriporukalla. Osa paikoista on ns. all nightereita, joiden hintaan kuuluvat ruuat ja juomat koko yön ajan. Edellisillan väsymys painoi kuitenkin sen verran, että menimme suosiolla “tavalliseen” paikkaan. Meitä oli vähän päälle kymmenen vaihtaria. Yhtään paikallista ei matkassamme ollut, ja kaikki ujostelivat laulamista sen verran, ettei kukaan halunnut laulaa yksin. Sen sijaan vedimme parisen tuntia erinäisiä länsimaisia tunnettuja pop/rock -biisejä yhteislaululla, jonka volyymi oli sitä luokkaa, ettei lopulta ollut enää juuri väliä sillä, ketkä pitelivät mikkiä käsissään. Hauskaa oli.

Tänään on vaalipäivä. Hongkongin piirikuntavaalit (District Council Elections) ovat käynnissä, ja se tarkoittaa sitä, että minä olen “töissä”, eli ylläpitämässä New Media Workshop -kurssin Hong Kong Stories -uutissaittia. Tällä viikolla on tehty kovasti työtä saitin eteen, ja nyt se alkaa viimein näyttää ihan oikealta uutissivustolta, kiitos Joomla!:n ja sen (maksullisen) News-lisäosan. Minun tehtäväni “tech guyn” ominaisuudessa on istuskella tietokoneluokassa yhdessä kurssin professorin ja assistentin kanssa ja työskennellä saitin kimpussa sillä aikaa kun muut kurssilaiset tekevät kenttätyötä haastatellen ja ottaen valokuvia. Onnekseni oma hommani ei ole kovin kiireinen, joten ehdin tehdä tässä samalla myös kaikenlaista muuta, esimerkiksi kirjoitella blogipostauksia. :)

Kolmen päivän päästä Kiinaan! Kiinanreissun jälkeen vielä reilu viikko koulujuttujen kimpussa, ja sitten on jäljellä enää reilut kaksi viikkoa lomaa, jota häiritsee ainoastaan yksi loppukoe 17.12. Tarkoitus olisi tehdä vielä ainakin muutaman päivän reissu Sumatran viidakoihin Indonesiaan ja kenties myös käydä piipahtamassa Singaporessa ja Malesiassa. Ja reilun kuukauden päästä onkin sitten kotiinlähdön aika.

Taiwanin jälkeisiä tapahtumia ja koti-ikävää

Sunnuntaina 11. marraskuuta 2007

Reissujen jälkeen meni niin pitkä aika niistä kirjoitellessa, etten ole ehtinyt merkitsemään mitään niiden jälkeisistä tapahtumista. Tässä kappaleen verran kaikista tärkeimmistä.

Viime viikon keskiviikkona oli Halloween, joka on Hongkongissa todella iso juttu. Kävimme vaihtariporukalla syömässä hot potia ja sen jälkeen suuntasimme Lan Kwai Fongiin, jossa piti olla kaupungin kovimmat pippalot. Ja niin siellä olikin, niin kovat, että emme mahtuneet koko alueelle! Kadut olivat tupaten täynnä ihmisiä, kuka pukeutuneena Shrekiksi, kuka Robocopiksi tai teräsmieheksi. Ihmettelimme aikamme hienoja pukuja ja totesimme sitten, että ruuhkassa ei jaksa olla, ja siirryimme viettämään loppuiltaa rauhallisemmalle alueelle.

Torstaina olivat vuorossa raitiovaunubileet. Asher, Jo ja Megan olivat vuokranneet synttäreidensä kunniaksi raitiovaunun kahdeksi tunniksi. Siihen ahtautui sitten vajaat neljäkymmentä vaihtaria, ja sitten lähdettiin huristelemaan pitkin katuja. Ihan hauskaa oli, tosin hauskuutta rajoitti hieman se, että ratikassa ei ollut äänentoistojärjestelmää, joten emme saaneet poppia raikaamaan vaunussa.

Sunnuntaina lähdimme noin kymmenen hengen voimin Apinavuorelle. Kyseessä on Hongkongin New Territories -alueella sijaitseva luonnonpuisto, jonka erikoisuutena ovat vapaana vaeltavat apinat. Ja melkoisia epeleitä apinat olivatkin. Heti aluksi yksi niistä nappasi Meganilta muovikassin, kun luuli sen sisältävän ruokaa. Hieman myöhemmin Amber halusi Meganin ottavan hänestä kuvan apinoiden ympäröimänä. Yksi apinoista luuli Amberin uhkaavaan poikastaan ja hyökkäsi purren tyttöä käsivarteen! Näistä tapahtumista saimme idean jatkaa elokuvaprojektejamme, ja näin syntyi elokuva “Curse of the Monkey Mountain”, jossa Amber esittää julmaa apinakuningatarta. Valmis elokuva löytyy Anskin Facebookista. (Kyllä, Amber meni lääkäriin heti, kun palasimme vuorelta.)

Vanhempani saapuivat Hongkongiin myöhään viime keskiviikkoiltana. Tapasin heidät torstaina. Oli älyttömän kiva nähdä. Puhuttavaa oli sen verran paljon, että jäimmekin sitten juttelemaan koko illaksi heidän hotellihuoneeseensa, ja kävimme myös syömässä hotellin ravintolassa. :D Kyseinen ateria oli muuten paras ateriani koko Hongkongissa oloni aikana. Se ei tosin johtunut niinkään tarjolla olleista aasialaisista erikoisuuksista, vaan omalle lautaselleni päätyi lähinnä kerma-juustoperunoita, tandoorikanaa ja vasikanleikettä. :) Pari paikallista perinneruokaakin tuli sentään samalla kokeiltua: alkuruoaksi söimme haineväkeittoa ja jälkiruoaksi linnunpesää munamössössä. Kumpikaan ei maistunut oikeastaan miltään.

Perjantaina pidimme sitten oikein kunnon kierroksen yliopistolla ja kaupungilla. Kauppoja kierrellessämme satuimme paikalle, jossa olivat käynnissä Batman-elokuvan kuvaukset! Tämän meille kertoi paikallinen toimittaja, joka halusi haastatella minua. Batman tosin heilui jossain ylhäällä sillalla, emmekä onnistuneet viittaveikkoa näkemään, kameramiehiä kylläkin. Illalla kävimme katsomassa Hongkongin jokailtaisen valoshown, mikä oli hauskaa, sillä en jostain syystä ollut vielä ikinä ollut itse saanut aikaiseksi mennä showta katsomaan. Ihan hienolta kyllä näytti ja kuulosti, kun kaikki kaupungin suurimmat pilvenpiirtäjät hehkuttivat valonheittimiään musiikin tahtiin, vaikka mistään megamahtavasta spektaakkelista ei kyse ollutkaan.

Tänään kävin kanadalaisen vaihtarikaverini Phoeben kanssa syömässä käärmettä. Vajaalla viidellä eurolla irtosi kupposellinen, josta riitti lounaaksi kahdelle. Ihan sopuhinta moisesta eksotismista. Käärme maistui koko lailla kanalta. Jännää oli myös katsella, kun puljua pitänyt miekkonen kahmaisi yhdestä häkistä käteensä käärmeen ja poisti siltä myrkkypussin. Veikeä proseduuri: ensin puserretaan käärmettä niin kauan että pussi saadaan haluttuun kohtaan mahaa, jonka jälkeen tehdään mahaan reikä ja vedetään pussi ulos. Tämän jälkeen edelleen elossa oleva käärme laitettiin takaisin häkkiin. Näytti voivan hyvin. Illalla syöpöteltiin sitten toisenlaisia herkkuja syksyn viimeisen (ja minulle vasta toisen) High Table Dinnerin merkeissä.

Vaihtosyksyä on jäljellä kuutisen viikkoa, ja kieltämättä pikku hiljaa alkaa olla sellainen tunne, että ei niin haittaisi, vaikka pääsisi jo palaamaan kotiin. Tähän blogiin olen kirjoitellut tähän asti lähinnä siitä, kuinka siistiä täällä on ollut ja mitä kaikkea jännää olen tehnyt, mutta kyllä totuus on se, että koti-ikävä raastaa välillä todella kovasti, ja viime viikkoina se on vain yltynyt. On ikävä kavereita, perhettä, Athenea, bändiä ja suomalaista ruokaa. Eniten on tietysti ikävä Jenskua. Kyllä neljä kuukautta on vain ihan hurjan pitkä aika olla erossa.

Kun lähdön hetki koittaa, tuntuu varmasti myös haikealta. Taakse jäävät kaikki täällä tavatut ihmiset, ja monia ei ehkä koskaan enää tapaa. Toisaalta tiedän hyvin, että päällimmäinen tunne tulee lähtöpäivänä olemaan suunnaton riemu siinä, että pääsee takaisin kotiin, rakkaiden luokse. Sinne mihin minä kuulun.

Hihi

Lauantaina 10. marraskuuta 2007

Minulle toimitettiin lappunen, jossa kysytään, onko huoneeni varustuksessa kaikki kunnossa. Ensimmäisessä kohdassa tiedustellaan, onko ikkunoissa halkeamia. Paperissa lukee siis:

Building installation: 1. Windows with Crack

Tämä huvitti jostain syystä minua suuresti.

Taiwan – vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kuumia lähteitä

Keskiviikkona 7. marraskuuta 2007

Kovin tylsiä ovat otsikkoni nämä. Viime aikoina kaikissa on ollut vain joku paikannimi ja litania siihen liittyvistä asioista. Olen vaan niin laiska otsikoimaan. Joka tapauksessa, jälleen luvassa päivä kerrallaan –tyyppinen kuvaus, tällä kertaa viiden päivän Taiwanin-matkastamme. Yritän olla lyhytsanaisempi ja saada koko setin mahtumaan yhteen postaukseen.

1. päivä – outoja lentokonelounaita ja kiinalaista oopperaa

Lentomme starttasi Hongkongin kentältä keskiyöllä. Mukana matkassa olivat lisäkseni Anski ja amerikkalaiset Charles ja Megha, englantilainen Johanna oli liittymässä seuraamme seuraavana päivänä.

Anski oli lentoja varatessaan havainnut, että lentoyhtiö tarjoaa valtaisan määrän erilaisia erikoislounaita ilman lisämaksua ja päättänyt luonnollisesti tilata kaikille jotain outoa. Minä sain muslimilounaan, jota tuodessaan lentoemo hieman kurtisteli kulmiaan: “Oliko tämä todella teille?” Annos paljastui kuitenkin melko tavanomaiseksi – mutta varsin hyväksi – liha-riisisetiksi. Anskilla oli “high fibre” –lounas, jonka oletimme sisältävän paljon viljatuotteita, mutta sen sijaan se koostuikin yllättäen lähinnä valtavasta pihvistä.

Hostellimme TaiwanMex oli varsin miellyttävä ja emäntämme tarjoutui auttamaan meitä matkallamme kaikin mahdollisin tavoin. Hostellissa oli tarjolla mm. jääkaappi, ilmaista juomavettä, ilmainen netti sekä hyvä valikoima erilaisia matkaoppaita, joista hyödyllisimmäksi osoittautui – yllättäen – Lonely Planet Taiwan, jota kukaan meistä ei ollut etukäteen hankkinut. Hostelli oli myös käsittämättömän halpa – yhden hengen huoneen sai 300 taiwanin dollarilla, joka vastaa suunnilleen 7 euroa! Lisäksi paikka oli vielä yleiseen aasialaiseen tasoon nähden todella siisti ja hygieeninen. Ei voi muuta kuin suositella kyseistä paikkaa kaikille Taipeihin aikoville.

Yleisesti ottaen Taiwanin kokemus oli todella vastakkainen Intian-reissun kanssa. Taiwanissa kohtasimme käytännössä poikkeuksetta pelkästään äärettömän ystävällisiä ihmisiä, jotka halusivat aidosti auttaa meitä. Kukaan ei yrittänyt huijata tai hyötyä muuten meistä. Maa on muutenkin länsimaisesta näkökulmasta jopa vähemmän eksoottinen kuin Hongkong – hyvässä mielessä. Liikenne on rauhallista ja asiat toimivat.

Ensimmäinen päivä kului Taipeita koluten. Taiwanin pääkaupunki ei tarjoa turistille mitään äärettömän ihmeellistä. Se on vain yksi aasialainen suurkaupunki. Päivän mielenkiintoisin kokemus oli kiinalainen ooppera. En ole ikinä ollut oopperassa, ja nyt sellainen oli tarjolla halvalla. Kyseinen kulttuuripläjäys taitaa tosin olla melko kaukana länsimaisesta vastineestaan ollen lähinnä yhdistelmä tanssiesitystä ja musikaalia. Kiinalaisten akrobaattien temput esityksen loppupuolella olivat kyllä komeita.

2. päivä – katupokeria, lehmää lypsävä apina ja Taru sormusten herrasta –saagan alku

Jo oli liittynyt seuraamme illalla, joten koko porukka oli nyt kasassa. Päätimme jättää Taipein ja suunnata Hualieniin, jonka liepeillä sijaitsee vesiputouksistaan ja korkeuseroistaan tunnettu Tarokon kanjoni (Taroko Gorge). Taiwan yllätti reissun aikana positiivisesti nimenomaan siinä, että sen luonto on varsin upea: on trooppisia metsiä, vesiputouksia sekä valtavia kanjoneita, joiden läpi virtaa kuohuvia koskia. Taiwan on myös tuliperäistä aluetta, ja esimerkiksi kuumia lähteitä on tarjolla monessa paikassa.

Ensin suuntasimme kuitenkin aamupalalle. Hostellin lähellä olleen kahvilan erikoisuus oli “fruit sandwich”, jota Anski ja Jo innostuivat kokeilemaan. Kyseessä oli melkoinen yllätysleipä, sillä se sisälsi tomaattia, kiiviä, kermavaahtoa ja keitettyä kananmunaa. Yllättävä yhdistelmä, ja yllättyneet olivat myös syöjien ilmeet ensihaukkaisun jälkeen. Anski jätti loput leivästään minulle, ja ihan hyväähän se oli, kun tomaatin otti pois. Tosin muutenkin tuli reissun aikana todettua, että yleensä jos Anski ei jostain pidä on se minusta hyvää ja päinvastoin.

Ennen junamatkaa Hualieniin meillä oli hieman luppoaikaa, joten päätimme harrastaa hieman uhkapeliä. Olimme ostaneet lentokentältä ison kasan karkkia, ja oikea tapa ratkaista, kuka saisi namit syödäkseen oli erä Texas Hold’emia. Kadulla. Emme kuitenkaan ehtineet pelata loppuun asti, kun poliisisetä tuli häätämään meidät pois. Uhkapeli kun on Taiwanissa kielletty, olivat panoksena sitten raha, karkit tai vaikkapa tulitikut.

Junamatkassa Hualieniin meni sen verran aikaa, että päätimme suunnata Tarokolle vasta seuraavana päivänä ja käyttää illan sen sijaan illan kaupunkiin tutustumiseen. Tutustuminen jäi kuitenkin vähälle, sillä ensin jumituimme hotellihuoneeseen katsomaan hämmentävää ohjelmaa, jossa apina suoritti erilaisia askareita. Siltä luonnistuivat mm. lehmän lypsäminen, koiran ulkoiluttaminen ja pullien leipominen.

Kun lopulta saimme itsemme liikkeelle, oli ulkona jo pimeää. Emme lopulta päätyneet kovinkaan kauas, vaan palasimme illallisen ja lyhyen shoppailukierroksen jälkeen hotellihuoneeseen jatkamaan pokeripelin loppuun. Panoksina olivat lenttokenttänamujen lisäksi paikalliset makeiset, jotka maistuivat hieman sokeroidulta perunamuusilta. Minusta ne olivat ihan hyviä, mutta muut eivät niistä juuri innostuneet.

Porukkamme koostui kerrassaan mainioista tyypeistä, ja reissun aikana onnistuttiin kehittämään monta hassua insideläppää. Maininnan arvoinen on mm. havainto siitä, että jos suomea puhuu hitaasti ja kiinalaisia äänensävyjä (kantoninkiinassa jokaisen sanan voi sanoa kuudella eri tavalla vaihtamalla äänen korkeutta ja puheen nuottia) käyttäen, se kuulostaa aivan LOTR:n haltiakieleltä! Tästä innostuneina toteutimmekin loppuillasta muutaman hienon Taru sormusten herrasta –filmatisoinnin rekvisiittoineen kaikkineen.

3. päivä – vaaroja etsimässä

Taroko Gorgeen oli noin puolen tunnin ajomatka. Emme halunneet ottaa taksia, vaan tuumimme, että voisimme sen sijaan vuokrata skootterit! Tosin porukastamme vain kahdella – Anskilla ja Meghalla – oli aiempaa kokemusta moisella menopelillä ajosta, mutta eihän se nyt kovin vaikeaa voisi olla. Marssimme siis skootterivuokraamoon, joita Hualienissa näytti olevan joka puolella. Meille kuitenkin ilmoitettiin, että Taiwanissa skootterilla ajaminen on periaatteessa laitonta ilman paikallista ajolupaa, joten ilman lupia skoottereita ei saisi.

Lopulta onnistuimme löytämään vuokraamon, joka ei ollut turhantarkka lupien kanssa. Vakuutettuamme ajotaitoamme Anski ja Megha, kokeneimmat, päästettiin koeajolle. Mutta hups heijaa, Megha käänsi heti alkajaisiksi jostain tuntemattomasta syystä kaasukahvan tappiin heti startissa, minkä seurauksena skootteri ampaisi täysillä päin muutaman metrin päässä ollutta aitaa. Törmäys näytti pahalta, mutta Megha selvisi siitä onneksi satuttamatta itseään. Skootteri sen sijaan kärsi hieman, ja siitä jouduttiin pulittamaan vuokraamolle 200 jenkkidollaria. Tämän jälkeen ajolupaa ei yllättäen enää herunut, joten jouduimme tyytymään taksiin.

Taroko Gorgen näkymät olivat upeat. Isointa vesiputousta tosin emme päässeet näkemään, sillä se oli kuulemma “rikki”, mitä tämä sitten tarkoittikaan. Kanjonissa oli paljon vaelluspolkuja, ja eräällä niistä tarpoessamme huomasimme risteytyvän polun, joka oli poistettu käytöstä. Haistoimme vaaran, ja päätimme lähteä rohkeasti sitä kohti. Kukapa sitä jaksaisi tylsiä turistireittejä, jotka kaikki muutkin ovat kolunneet.

Polku jatkui ylöspäin varsin jyrkästi, ja välillä jouduimme turvautumaan kiivetessämme köysiin, joita matkan varrelle oli viritelty. Lopulta saimme selville syyn siihen, miksi polulle ei ollut lupa mennä: pätkä siitä oli tuhoutunut maanvyöryssä. Vain kapea ura oli jäljellä. Se näytti tosin kyseisellä hetkellä varsin stabiililta, ja harkitsimme hetken jatkamista, mutta päätimme kuitenkin kääntyä takaisin. Sitä ennen videoimme kuitenkin hieman lisää LOTR – behind the scenesiä, kun kerran maisematkin olivat mitä autenttisimmat. Director’s cut -versio on pian teattereissa. Anski, Megha ja Charles suuntaavat tosin ensin ensi viikonlopuksi Filippiineille kuvaamaan lisää materiaalia.

Palattuamme Hualieniin Charles ja Megha ilmoittivat, että haluavat palata Taipeihin. Charles – Yalen huippuoppilas, vähintään seitsemän eri kielen taitaja ja muutenkin skarppi tyyppi – halusi mennä paikalliselle yliopistolle tutustumaan opiskelijoihin. Minä, Anski ja Jo emme moisesta suunnitelmasta innostuneet, varsinkin kun muutama viikko sitten pariutuneet Charles ja Megha halusivat selvästi viettää aikaa kahdestaan, joten päätimme jakaantua kahteen ryhmään. Meidän poppoomme suuntasi piskuiseen rantakaupunkiin, jonka nimi on päässyt jo minulta unohtumaan. Tarjolla oli mm. kuumia lähteitä, joissa pääsimmekin pulikoimaan heti illalla. Tuntui melkein kun olisi saunaan ja uimaan päässyt, kun ensin löllöili kuumassa vedessä, sen jälkeen pulahti kylmään altaaseen ja taas takaisin.

4. päivä – koskenlaskua, liftausta ja hotpottia

Olimme alun perin suunnitelleet viettävämme neljännen päivän erilaisten ranta-aktiviteettien – vesiskootterilla ajelu, uiminen, melonta ym. – merkeissä, mutta aamulla kuulimme, että melontaa ja skootterointia tarjoavat paikat olivatkin kiinni. Yksi kiinnostava aktiviteetti sentään oli tarjolla – koskenlasku! Sitähän oli kokeiltava. Sinänsä hupaisaa, että vaikka olen asunut ensimmäiset 20 vuotta elämästäni kosken äärellä ja nähnyt kotipihaltani koskenlaskijoita harva se päivä, koin elämäni ensimmäisen koskenlaskukokemuksen Taiwanissa.

Tarkoitus oli tehdä neljän tunnin reissu, jonka puolessa välissä oli tarjolla lounas. Laskemassa oli kolme kahdeksan hengen kumiveneellistä. Meitä avustamassa oli hurjapäinen moottorivenekuski, jonka tehtävänä oli näyttää oikea reitti ja tökkiä kiviin juuttuneet veneet liikkeelle.

Ensimmäinen puolisko oli varsin rentoa menoa, mutta toisella alkoi tapahtua. Heti toisen taipaleen alussa oli kaikista rajuin koski, ja suurimman kuohun kohdalla Anski putosi paatista. Hän yritti päästä saman tien takaisin veneeseen, mutta kiipeäminen oli vaikeaa. Lisäksi virta alkoi uhkaavasti kuljettaa venettä kovalla vauhdilla kohti läheistä kiviseinämää – ja Anski roikkui veneen seinämän puoleisella laidalla. Hän huomasi kuitenkin tilanteen ajoissa ja onnistui pääsemään irti ennen törmäystä. Hän joutui kuitenkin seinämän lähellä olleeseen pyörteeseen. Moottorivenekuski syöksyi pelastamaan häntä, mutta pyörre yllätti, ja kuski karauttikin vahingossa veneellään suoraan Anskin päälle! Anskin kypäräkin lähti irti tohinassa, ja pintaan noustessaan tyttö näytti olevan hädin tuskin tajuissaan, mutta virkosi nopeasti ja ilmoitti kaiken olevan kunnossa. Melko pahasti tilanne kuitenkin säikäytti.

Pari muutakin kommellusta sattui, ne eivät tosin olleet yhtä pelottavia vaan lähinnä huvittavia. Yhdessä koskessa veneeseemme hyppäsi suurikokoinen kala. Veneen etuosassa ollut hollantilainen kaveri hämmentyi tilanteesta niin, että tipahti kuohuihin, josta pääsi kuitenkin nopeasti nousemaan takaisin. Toisessa tilanteessa taas moottorivenekuski hilpaisi hieman turhan läheltä venettämme ja hänen veneensä kylki osui jalkaani. Osuma ei juurikaan sattunut, ja sen ainoa seuraus oli, että jalastani lähtivät karvat osumakohdan alueelta. Tapa sheivata tuokin.

Koskiseikkailun jälkeen olimme täysin läpimärkiä, tosin se ei johtunut niinkään koskien kuohuista kuin siitä, että naapuriveneidemme tyypit katsoivat asialliseksi käyttää veneissä olleita äyskäreitä veden kauhomiseen päällemme aina ollessaan tarpeeksi lähellä. Vastasimme tietysti samalla mitalla. Aluksi alituinen vesisota oli ihan hauskaa, mutta loppuvaiheessa alkoi jo hieman kyllästyttää.

Rantaan päästyämme oli aika suunnata kohti Taipeita. Päätimme säästää hieman rahaa ja suorittaa matkan liftaamalla. Keskusteluistamme paikallisten kanssa olimme saaneet sen kuvan, että liftaaminen Taiwanissa on kohtuullisen helppoa. Ja niin tosiaan vaikuttikin olevan: menimme tienvarteen kylttiemme kanssa, ja ensimmäinen auto pysähtyi! Autossa oli jo ennestään kokonainen perhe – isä, äiti ja n. 10-vuotias tyttö – eikä kukaan heistä puhunut englantia, mutta he viittoivat meidät silti muitta mutkitta kyytiin. Änkesimme siis takapenkille pikkutytön kanssa, ja matka saattoi alkaa.

Perheen kyydissä pääsimme läheiselle rannalle. Siellä tapasimme englantilaisen miekkosen, joka oli asustellut Taiwanissa jo useamman vuoden, sekä taiwanilaiseen surffariin, joka kertoi nimekseen “360”. Hänen kyydissään pääsimme takaisin Hualieniin, jossa tarkoitus oli syödä ja kerätä voimia ennen liftireissua Taipeihin.

Ryhdyimme siis etsimään ravintolaa. Pian huomasimmekin mielenkiintoisen paikan. Kyseessä oli yhdistelmä pohjoismaista buffet-ravintolaa ja perinteistä kiinalaista “hot pot” –paikkaa. Tarjolla oli kymmenittäin erilaisia ruokia, jotka kerättiin ensin lautaselle. Jokaisella syöjällä oli oma keittolevy ja kattila, jossa nämä ruuat sitten kypsennettiin. Systeemi oli erinomaisen kätevä ja ruoka herkullista, ja söimme itsemme melkoiseen ähkyyn.

Kun pääsimme ravintolasta, oli pimeä jo laskeutunut. Havaitsimme olevamme melko väsyneitä ja totesimme, etteivät rahkeemme ehkä sittenkään riittäisi liftimatkaan Taipeihin. Reitti vaikutti pitkältä ja mutkaiselta, joten joutuisimme todennäköisesti vaihtamaan kyyditsijää monta kertaa. Päätimme suosiolla ottaa junan. Junamatkan iloksi ostimme seven-elevenistä karkkia (joilla pelasimme pokeria junassa) sekä juomaa, jonka nimi oli “the cup”. Kyseessä oli alkoholijuoma, joka oli jostain syystä laitettu lasipurkkiin, jollaisessa yleensä pidetään suolakurkkuja tai muuta vastaavaa. Juoman makukin oli melko säilykkeinen, ja suurin osa siitä jäikin käytännössä juomatta. Anskin maha oli lisäksi mennyt hot pot –ruuasta sekaisin, ja hänen junamatkansa kuluikin suurelta osin vessassa oksentamassa. Päästessämme Taipeihin olimme melko uupuneita, mutta kaikeksi onneksi Charles ja Megha olivat varanneet meille huoneet TaiwanMexistä, ja pääsimme saman tien nukkumaan.

5. päivä – lisää kuumia lähteitä, maailman korkein rakennus ja kotimatka

Viimeisenä päivänä heräsimme Jo:n kanssa aikaisin ja suuntasimme aamukylvylle läheiseen kuumalähdekylpylään. Anskin kunto oli edelleen huono ja hän jäi nukkumaan. Kylpeminen teki jälleen terää. Tässä paikassa oli tosin huomattavasti edellistä voimakkaammin havaittavissa yksi kuumien lähteiden huonoista puolista: koska vesi on tulivuorten lämmittämää, se tuoksahtaa lievästi rikiltä. Mutta ei tuo paljon kuitenkaan häirinnyt, sen verran rentouttavaa lähteissä lilluminen oli.

Puolilta päivin Jo:n lento lähti takaisin. Meillä oli vielä muutama tunti aikaa. Megha ja Charles halusivat jälleen olla kaksin ja lähtivät taidenäyttelyyn. Anski oli edelleen väsyksissä, joten lähdin tutkimaan kaupunkia omin päin. Aikaa oli vain muutama tunti, joiden aikana päätin olla tehokas turisti ja nähdä modernin Kiinan isän Sun Yat-senin muistomerkin sekä maailman (toistaiseksi) korkeimman rakennuksen, Taipei 101:n. Muistomerkillä sattui olemaan käynnissä vahdinvaihto, ja siihen liittyi komea seremonia, jossa vartijat pyörittelivät aseitaan todella taitavasti. Ei tuollaista meidän sulkeisissa opetettu.

101:n ylätasanteelle pääsy oli kallista, ja lisäksi päivä oli niin sumuinen ja saasteinen, ettei rakennuksen huippua voinut kunnolla nähdä. Päätin siis olla menemättä ylös, sillä sieltä ei todennäköisesti olisi nähnyt mitään. Sen sijaan kiertelin rakennuksen alakerrassa olleessa valtavassa ostoskeskuksessa. Sen sydämestä löytyi ruokakeskus, jossa oli kymmenittäin ruokapaikkoja. Paikassa oli tarjolla kaikkea mahdollista ruokaa ympäri maailman. Ja mitäkö söin? Iskender kebabin! Tuota suurta herkkuani en ole Hongkongista löytänyt laisinkaan, joten nyt oli pakko hemmotella itseään. Annos oli jossain määrin erilainen kuin Suomessa syömäni, mutta joka tapauksessa todella herkullinen.

Sitten olikin aika suunnata takaisin lentokentälle. Uskomattomalta tuntuu, mitä kaikkea ehtii tapahtua viidessä päivässä. Meistä tuntui, kuin olisimme olleet matkalla kaksi viikkoa. Kaiken kaikkiaan Taiwanista jäi todella hyvä kuva. Siellä on yllättävän paljon nähtävää, ja voisin hyvin matkustaa sinne uudestaan jonakin päivänä. Esimerkiksi nyt emme ehtineet nähdä eteläistä, trooppisinta Taiwania ollenkaan.

Yritän saada kuvia veppiin piakkoin niin Intiasta kuin Taiwanistakin. Kuvia kannattaa bongailla myös matkakumppanieni Facebook-albumeista. Seuraava reissukin on jo suunnitteilla, kahden viikon päästä lähdemme nimittäin Philippin kanssa Kiinaan! Tarkoitus on käydä moikkaamassa Annaa ja Juhania Shanghaissa ja kiipeillä Kiinan muurilla Pekingissä. Välissä pitää tosin yrittää tehdä vähän kouluhommia alta pois, että pääsee sitten rauhassa reissaamaan. :)

Intia, osa 3

Lauantaina 3. marraskuuta 2007

Viimeiset neljä päivää Intiassa, nyt on koko tarina valmis. Kirjoitin nämä aluksi Wordilla ja tekstiä tuli yhteensä 11 liuskan ja 35 000 merkin verran. Ihan mukava määrä. Vielä kun joskus jaksaisi koulutöihinkin panostaa yhtä paljon.

7. päivä: Bikaner – rottatemppeli ja suuri huijausyritys

Seitsemännen päivän aluksi pistäydyimme Jodhpurin linnakkeessa. Linnake oli varsin samankaltainen kuin aiemmin näkemämme pytingit, joten Rorya ja minua ei lainkaan harmittanut, että meillä oli sen verran kiire Bikaneriin, että visiitti linnakkeeseen jäi lyhyeksi. Linnake sijaitsi näyttävällä paikalla kukkulan laella, ja omalta kohdaltani sen suurin anti olikin kukkulalta avautuva näkymä Jodhpurin sinisyyteen. Jodhpur tunnetaan Intiassa nimellä Sininen kaupunki, sillä suuri osa sen taloista on sinisiä. Ja todella upealta kaupunki kauempaa näyttikin.

Tämän jälkeen lähdimme matkaan kohti lähellä Pakistanin rajaa sijaitsevaa Bikaneria. Matkalla koimme ehkä erään elämäni epähygieenisimmistä kokemuksista. Pysähdyimme nimittäin matkalla temppeliin, joka on tunnettu asukeistaan: rotista. Temppelin käytävillä vilistää valtoimenaan valtava määrä rottia. Rottien myös halutaan pysyvän temppelissä, sen verran monta ruokintapistettä niille oli järjestetty. Ja koska kyseessä on temppeli, ei sinne intialaisen tavan mukaan sovi mennä kengät jalassa, joten vaelsimme rottien seassa paljain jaloin. Huomattavasti jännittävämpi kokemus kuin tavallisen temppelin näkeminen. Onnistuimme myös bongaamaan valkoisen rotan, jonka näkeminen tuottaa kuulemma näkijälle suurta onnea.

Perillä Bikanerissa kuskimme oli tarjoitus järjestää meille pakettiimme kuuluva kamelisafari, johon kuuluisi yö aavikolla. Hän ottikin heti yhteyttä muutamaan paikalliseen matkanjärjestäjään, mutta palasi kohta luoksemme pahoitellen ja kertoi, että aavikolla yöpyminen ei ole mahdollista, koska kaikki teltat ovat käytössä. Sen sijaan pääsisimme siis vain parin tunnin kameliratsastukselle, minkä jälkeen yöpyisimme hotellissa.

Tätä emme nielleet. Totesimme, että näin ei tilanne voi oikeasti olla, ja päätimme selvittää asian itse. Otimme Lonely Planetin esiin ja poimimme ensimmäisen safarinjärjestäjän numeron. Kyseessä sattui olemaan sama Vino-niminen tyyppi, jonka kanssa kuskimme oli puhunut. Hän kertoi, että kuskimme oli pyytänyt häntä sanomaan, että teltat olivat lopussa. Kuskimme nimittäin halusi, että yöpyisimme hotellissa, jolloin hän saisi taas provisiota. Vielä tähän asti minulla oli ollut jonkinlainen usko siihen, että kuskimme sittenkin olisi kunnon kaveri, mutta nyt se usko loppui.

Vino sen sijaan osoittautui erinomaisen mukavaksi tyypiksi. Hän tarjosi meille pakettia, johon kuuluisi koko päivän safari seuraavana päivänä, yöpyminen aavikolla tähtien alla ja ratsastus takaisin seuraavana aamuna. Myös kaikki ruuat (kaksi aamiaista, lounas ja illallinen) kuuluivat pakettiin. Hinta 1000 rupiaa eli vajaat 20 euroa per nassu. Ei paha. Taas yksi suositus: jos joskus harkitsette kamelisafaria Bikanerissa, niin soittakaa miehelle nimeltä Vino. Kovan väännön jälkeen saimme kuskimme maksamaan melkein koko summan, koska safari kuului pakettiimme.

8. päivä: Bikaner – aavikon armoilla

Heräsimme aamulla innoissamme tulevasta safarista. Kamelit odottivat meitä vähän matkan päässä hotelliltamme. Kamelin selässä tunsi olevansa yllättävän korkealle. Thomasille se oli liikaa, ja hän pyysi saman tien päästä alas. Minä, Rory ja Veronica otimme siis ensimmäisen ratsastusvuoron Thomasin jäädessä yhden kamelin vetämään vaunuun. Minulla oli varsin mukava ja hyvin pehmustettu satula, mutta Roryn satulasta oli pehmuste jäänyt puuttumaan, ja kaverin takapuoli olikin muusina parin tunnin ratsastuksen jälkeen. Kamelin selässä keikkuminen oli kuitenkin erinomaisen hauskaa puuhaa. Näimmepä pari villiä aavikolla kirmailevaa antilooppiakin matkaa tehdessämme.

Puolimatkassa pysähdyimme lounaalle keskellä aavikkoa kasvaneen suuren puun alle. Oppaamme valmistivat herkullisen kasvislounaan mukana tuomillaan välineillä ja paistoivat myös leivän paikan päällä. Rorykin pääsi ilokseen osallistumaan leivän leipomiseen. Lounaan jälkeen lepäsimme hetken ja oppaamme opettivat meille mielenkiintoisia korttipelejä.

Iltapäivällä ratsastus jatkui. Tällä kertaa sain vähemmän mukavan satulan ja parin tunnin matkanteon jälkeen minulle alkoi riittää. Viimeisen tunnin jouduin jo taistelemaan pysyäkseni satulassa, uupuneena sekä auringon polttavasta paahteesta että pitkästä ratsastuksesta. Jotenkin sitä ihminen, joka ei ole juurikaan ratsastusta harrastanut, kuvittelee ettei se ole ollenkaan rankkaa, koska eläin tekee kaiken työn. Väärin. Kun viimein pysähdymme, kaikkia jaloissani olleita lihaksia särki. Lisäksi shortsini olivat kamelille noustessa repeytyneet haaroista, mikä oli hieman noloa.

Leiripaikkamme oli hiekkadyynin laella, melko lähellä ohittamaamme aavikkokylää mutta kuitenkin sen verran kaukana, ettei kylään nähnyt leiristämme. Pysähtyessämme aurinko oli juuri laskemassa. Auringonlasku aavikolla oli jotain käsittämättömän upeaa. Aurinko näytti kirkkaana loistavalta appelsiinilta, joka pikku hiljaa painui taivaanrannan taakse koko horisontin hehkuessa punaisena.

Pimeän tultua päätimme ottaa taskulamput ja lähteä kävelemään aavikolle. Hiekkadyyneillä vaeltelu oli hauskaa. Harhailimme niin kauas, ettei leiriämme enää näkynyt. Aavikon hiljaisuus oli uskomaton. Harvoin on tuntunut yhtä paljon siltä, että on keskellä ei-mitään. Tunne oli rauhoittava. Yllämme loisti kirkkain tähtitaivas, jonka olen eläessäni nähnyt. Edes Suomessa ei näe vastaavaa. Jokaisen tähden ja tähtisumunkin erotti selvästi. Intian saasteissa kärsineet keuhkot saivat hengittääkseen puhdasta ilmaa. Sillä hetkellä oli hyvä olla.

Kun palasimme, oppaamme olivat valmistaneet meille mainion illallisen. Sen syötyämme paikalle saapui kaksi paikallista muusikkoa varustuksenaan rummut ja haitari. He aloittivat rytmikkään intialaisen kappaleen ja lauloivat mukana. Oppaamme säntäsivät villiin tanssiin, jonka tarkoituksena kuulimme myöhemmin olevan jumalten kunnioittamisen. Tanssiessaan oppaat päästelivät villejä huudahduksia ja päristelivät suutaan. Pian myös meidät kutsuttiin mukaan tanssimaan, ja pidimme uskomattomat bileet keskellä aavikkoa. Kokemus oli epätodellinen. Lopulta vaivuimme uupuneina unten maille. Telttoja ei tarvinnut, vaan nukuimme huovilla, lämpimien peittojen alla, tähtitaivas kattonamme. Juuri ennen unen tuloa tuumin, että mennyt päivä oli parasta, mitä Intia voi tarjota.

9. päivä: Bikaner – safarista toipumista ja yöllinen junamatka

Heräsimme aamulla auringonnousun aikaan. Näkymä oli vähintään yhtä upea kuin auringon laskiessa. Oppaamme tarjosivat meille aamupuuroa, ja sitten oli aika suunnata takaisin. Otin vapaaehtoisesti vaunuvuoron muiden ratsastaessa. Thomaskin oli jo tottunut kameliinsa. Vaunussa makoillen matka sujui mukavasti. Perille päästyämme Vino tarjosi meille vielä ilmaiseksi mahdollisuuden käydä suihkussa ja sen jälkeen söimme lounasta hänen ravintolassaan.

Risi Pal toi tavaramme Vinon luokse ja antoi meille junaliput. Seuraava yö oli tarkoitus viettää Delhin junassa. Delhissä meidän oli määrä tavata uusi kuski. Oli helpottavaa tajuta, ettemme näkisi Risi Palia enää. Kävimme vielä Vinon opastamina kiertämässä Bikanerin basaarit ja hyppäsimme sitten junaan.

Olin odottanut, että Intian junat olisivat kaoottisia paikkoja, joissa vuohet ja kanat vaeltelisivat ympäriinsä. Oli melkein pettymys havaita, että juna oli itse asiassa hyvin siisti, mukava ja oikeastaan aivan eurooppalaista tasoa. Yhtään eläintä en junassa nähnyt. Ehkä mielikuvani junat ovat pieniä paikallisjunia, tai sitten niiden aika on Intiassa jo ohi.

Noin tunnin matkustettuamme vaunuumme saapui rumpali, joka iski silmänsä meihin. Hän tuli kohdallemme, ja piti pitkän lauluesityksen säestäen itseään rummulla. Jostain syystä hän tuijotti lähes koko esityksen ajan minua. En tiedä mistä johtui, mutta minä tunnuin olevan selvästi suositumpi intialaisten keskuudessa kuin Rory ja Thomas.

Veronica luonnollisesti sai tyttönä eniten huomiota osakseen, varsinkin kulkiessaan olkaimettomissa topeissa. Miehet tuijottivat häntä kadulla täysin estottomasti ja ottivat myös valokuvia. Oudoin hyypiö tuli ensin pyytämään, että saisi ottaa hänestä kuvan. Veronica suostui ja poseerasi. Kuvan ottaminen kesti minuutin ja toisenkin. Yhtäkkiä huomasimme, että kaverihan ottaa videota! Veronica ei kuitenkaan tuntunut juuri moisista piittaavan. Hän siis myös jatkoi vielä meidän lähdettyämme Intiassa viikon verran, yksin. Sisukas tyttö.

Emme perustaneet rumpalin esityksestä kauheasti, ja arvasimme, että hän haluaa meiltä isot rahat, koska olemme turisteja. Päätimme antaa miehelle 14 rupiaa. Se ei riittänyt alkuunkaan, vaan rahat saatuaan mies rupesi vaatimaan lisää. Siinä vaiheessa otimme Roryn kanssa yhden Veronican rummuista ja aloitimme oman rumpushowmme. Esitimme sitä hetken ajan miehelle ja pyysimme sitten häneltä rahaa. Lopulta mies poistui kiukusta puhisten. Jälleen osoitus siitä, kuinka turistien pitäisi aina maksaa Intiassa kaikesta kymmenkertaisesti. Paikallisilta hän olisi luultavasti tyytynyt iloisesti viiteen rupiaan.

10. päivä: Delhi – viimeiset katedraalit ja kotimatkan aloitus

Delhissä meitä odotti uusi kuski. Hän oli huomattavasti Risi Palia leppoisampi veikko, joka hymyili paljon ja piti laulamisesta. Hän opetti myös meille laulun, johon kuului käsien taputusta. Sanat olivat suurin piirtein: “Hare rama / hare krishna / krishna krishna / hare hare”. Kyseistä laulua tuli hoilattua miekkosen kanssa sen verran, että se soi päässä vielä lentokoneessa.

Leppoisuudestaan huolimatta kaveri oli tosin samanlainen kuin muutkin intialaiset kuskit: jatkuvasti hän yritti viedä meitä juuri tiettyihin kauppoihin ja ravintoloihin provision toivossa. Tiesimme kuitenkin jo pelin hengen, ja saimme kuskin viemään meidät sinne minne halusimmekin. Teimme tehokkaahkon Delhi-kiertoajelun, josta mieleen jäi parhaiten Gandhi-museo. En ollut juuri aiemmin tutustunut Gandhin ajatuksiin, ja museossa ne olivat hyvin esillä. Mm. Gandhin “11 käskystä” oli kiinnostavaa lukea.

Koko Intian-matkamme aikana kukaan ei meistä ei ollut ollut ainakaan kovin pahasti sairas, eikä vatsaongelmiakaan ollut juuri ilmennyt. Mutta sitten söin lentokentällä kanapatongin, jonka kana maistui siltä, kuin se ei olisi aivan kypsää. Lentokoneessa tulikin sitten vietettyä laatuaikaa wc:ssä, ja seuraavana päivänä Hongkongissa en pystynyt syömään mitään. Kaiken huippu on, että ruokamyrkytys (tai mikä olikaan) ei tullut niinä kertoina, kun söimme käsin epämääräisissä kuppiloissa Jaipurin ja Jodhpurin sivukujilla, vaan aiheuttaja oli lentokentän Subway. Mutta hyvä niin, parempi oli olla kipeä vasta kotimatkalla kuin reissun aikana.

Yhteenveto ja vinkkejä

Reissu oli rankka, ja sen jälkeen oli aika vetämätön olo. Olen iloinen, että matka tuli tehtyä, ja monta hienoa juttua tapahtui. Siitä huolimatta en tosin ole kovin innokas lähtemään Intiaan uudelleen. Huijausyritykset, lika ja saasteinen ilma käyvät pidemmän päälle hermoille. Toisaalta jos nyt lähtisin uudelleen, tietäisin paljon paremmin, miten Intiassa kannattaa matkustaa.

Ensimmäistä Intian matkaa suunnitteleville suosittelen ainakin Lonely Planetin hankkimista ja sen lukemista jo etukäteen. Jonkinlainen käsiendesinfiointiaine tulee myös tarpeeseen, sillä Intiassa kädet likaantuvat helposti, saippuaa ei usein ole tarjolla ja syöminen tapahtuu käsin. Thomasin tökötti pelasti meidät varmasti monelta mahapöpöltä.

Matkantekoon en suosittele kuskin palkkaamista. Kaupunkien sisällä riksat ovat paras vaihtoehto ja niitä on joka paikassa. Junat ja sleeper busit (joita emme tosin testanneet, mutta matkalla tapaamamme ihmiset kehuivat niitä) ovat halpoja ja käteviä tapoja liikkua kaupunkien välillä. Yleisenä neuvona keneenkään ihmiseen ei juuri kannata luottaa sokeasti, vaan uskoa sen sijaan ainoastaan Lonely Planetia ja omaa tervettä järkeään. Kaikki hinnat pitää aina neuvotella etukäteen ja kaikesta voi tinkiä.

Jos kaiken tämän pitää mielessä, tulee kokemuksesta varmasti hieno. Mekin ehdimme lievistä vastoinkäymisistä ja huijausyrityksistä huolimatta kokea sinänsä varsin lyhyessä ajassa monta huikeaa hetkeä.

Intia, osa 2

Torstaina 1. marraskuuta 2007

Taiwanista on selvitty ja uutta Hongkongin kuulumistakin pukkaisi, mutta kirjoitellaan nyt ensin näitä vanhoja alta pois. Intianreissun toinen osa on yhtä megalomaaninen kuin ensimmäinenkin, ja kolmas samanmoinen on vielä luvassa.

4. päivä: Jaipur – Norsuratsastusta ja shoppailua

Saavuimme aamutuimaan Jaipurin linnakkeen liepeille. Linnake sijaitsi kukkulan laella, ja ylös linnakkeelle meille oli järjestetty norsukyyti. Jälleen oli rahastuksen makua ilmassa: kyyti maksoi 550 rupiaa ja kesti ehkä 10 minuuttia. Sisäänpääsystä linnakkeeseen piti sitten maksaa vielä erikseen. Thomas ja Veronica olivat jälleen haltioissaan linnakkeesta minun ja Roryn ollessa vähemmän innostuneita.

Päivän vietimme Jaipurin basaareissa, joissa Thomas ja Veronica osoittautuivat varsinaisiksi shopaholiceiksi ostaen järjettömän määrän kamaa: kankaita, tyynynpäällisiä ja Veronica jopa valtavan maton, jonka hän lähetti postitse suoraan Kolumbiaan. Ennen Veronican saapumista Thomas oli pitänyt shoppailunsa vielä joten kuten aisoissa, mutta nyt tuhoisa parivaljakko pääsi irti, ja jälki oli melkoista koko loppureissun ajan.

Jaipurin hotellissamme tapasimme vartijan, jolla oli hieno vyö. Veronica päätti, että hän haluaa ostaa vyön mieheltä. Meidän muiden päivitellessä hän ryhtyi tinkaamaan, josko vartija myisi vyönsä. Ensin tämä ei ymmärtänyt asiaa, sitten puisteli päätään. Pään puistelu tosin on intialaisten tyypillinen reaktio kaikkeen, ja itse asiassa se voi tarkoittaa yhtä hyvin “ei”, “kyllä” tai “en tiedä”. Veronican korottaessa hintaa vartija sitten yllättäen suostuikin! Niinpä Veronica lähti hotellista 100 rupiaa köyhempänä, mukanaan vartijan vyö. Intiassa kaikki taitaa olla kaupan.

Illalla päätimme hylätä kuskimme hetkeksi ja kokeilla sen sijaan riksakyytejä. Valitsimme umpimähkään Lonely Planetista Ice Spice -nimisen ravintolan ja otimme kolmipyöräisen moottoririksan, jolla oli jostain syystä kaksi kuskia. Kuskit osoittautuivat hilpeiksi veikoiksi, jotka veivät meidät perille varsin halvalla, joskin vasta kysyttyään sitä ennen tietä noin kolmelta eri ihmiseltä. Ylipäänsä riksakyydit toimivat Intiassa hyvin, kunhan muistaa neuvotella hinnan etukäteen. Kuskikaksikko yritti tosin kaupata meille huumeita, mihin sanoimme jälleen kohteliaan ein. Ice Spicen ruoka oli erinomaisen hyvää ja halpaa, ja tästä eteenpäin onnistuimme joka kaupungissa löytämään vastaavanlaisia halpoja ja hyviä ravintoloita. Tässä yhteydessä haluan kertoa hieman tarkemmin intialaisesta ruuasta ja myös antaa vinkkejä, varsinainen matkakuvaus jatkuu seuraavan päivän kohdalla.

Yleisenä ohjenuorana voisi todeta, että kun vain löytää oikeat paikat, 50 rupialla saa jo kohtuullisen kokoisen lounaan tai illallisen, ja 100 rupialla saa jo todellisen herkkuaterian. Jos haluaa liharuokaa, joutuu tosin pulittamaan enemmän. Liharuoan syömiseen Intiassa ei kuitenkaan ole juuri syytä. Itse söin kaksi kertaa kanaa ja kerran kananmunaa, joka Intiassa lasketaan liharuokiin, mutta muuten pitäydyin koko reissun ajan kasvisruoissa. Siis minä, joka olen muuten käytännössä lähes antivegetaristi. Koulussa olen ottanut kasvisruokaa ehkä kolme kertaa. Mutta Intiassa on enemmän kasvissyöjiä kuin koko muussa maailmassa yhteensä, ja syyn ymmärtää: herkullisten kastikkeiden ja mausteiden ansiosta intialaiselle kasvisruoalle ei juuri mikään vedä vertaa.

Matkamme aikana tajusin, että ruoan puolesta on Suomen lisäksi vain kaksi maata, joissa voisin kuvitella asuvani: ikisuosikkini Italia pastoineen sekä Intia. Kiinalainen ruoka on ok, mutta minusta siinä on pielessä monta asiaa, joiden takia minulle ei juuri tule sitä ikävä, kun jätän Hongkongin. Näitä puutteita ei intialaisessa ruuassa ole. Tässä muutamia esimerkkejä:

1) Mausteet. Kiinalainen ruoka on turhan usein joko liian vähän maustettua, pelkästään tulista ilman makua tai sitten maustettu liian eksoottisesti. Intialaiset eivät ikinä epäonnistu maustamisessa. Kaikissa syömissäni ruoissa mausteet tuntuivat poikkeuksetta olevan juuri kohdallaan.

2) Kastikkeet. Olen aina ollut sitä mieltä, että kastike tekee hyvän ruuan. Kiinalaiset käyttävät jostain syystä kastikkeita todella niukasti. Intiassa useimmat ruoat ovat kastikeruokia, ja erilaisia reseptejä tehdä masala (mausteinen kastike) on miljoonia. Jokaisella ravintolalla on omat tapansa.

3) Leipä. Kiinassa ei syödä leipää juuri ollenkaan. Edes supermarketista ei saa kunnollista leipää, vaan lähinnä erilaisia makeita leivonnaistyyppisiä ratkaisuja sekä vitivalkoista vehnäleipää. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että leipä on olennainen osa ateriaa. Intiassa leipää on joka aterialla. Leipätyyppejä on lukuisia, mm. parantha, roti ja naan, joista viimeksimainittu tuntuu olevan jostain syystä ainoa, jota saa myös muissa maissa sijaitsevista intialaisista ravintoloista. Leivät ovat olennainen osa syömistä: tyypillinen ateria sisältää leivän ja kastikekulhon, ja syöminen tapahtuu käsin. Ensin murretaan pala leivästä, ja sitä käytetään kastikeottimena. Ehdoton suosikkini leivistä on vastaleivottu, lämmin valkosipuli-naan.

4) Maitotuotteet. Kiinalaiset eivät ymmärrä maitotuotteiden päälle. Hongkongissa paikallisessa ruuassa pitäytyvä rupeaa nopeasti kärsimään kalsiumin puutoksesta. Ainoa keino on käydä hakemassa supermarketista länsimaista tuotuja juustoja ja jugurtteja, jotka ovat jopa kalliimpia kuin Suomessa. Jälleen intialaiset onnistuvat täydellisesti. Herkullinen paneer-juusto on olennainen osa monia ruokalajeja, ja itse asiassa jos minun pitäisi suositella yhtä ruokalajia, joka on todennäköisesti hyvä ravintolassa kuin ravintolassa, niin paneer tikka masala on aina varma valinta. Jugurttipohjainen lassi puolestaan on perinteinen intialainen juoma, jota sitäkin on tarjolla lähes joka ravintolassa. Huonoimmillaan lassi maistuu tavalliselta jugurtilta, parhaimmillaan uskomattoman herkulliselta sekoitukselta tuoreita hedelmiä, jugurttia, mausteita ja pirtelöä.

5) Makeiset. Intialaiset makeiset ovat usein maitopohjaisia. Omalta kohdaltani uskomattomin kokemus sattui Jodhpurissa. Maistoin siellä juustosta, maidosta ja sokerista tehtyä herkkua, joka maistui suomalaiselta jälkiruualta, jota olen saanut viimeksi 10-15 vuotta sitten. Kyseessä on “uunijuusto”, joka valmistetaan vasta poikineen lehmän maidosta. Koska lehmiä ei naapurissamme asu eikä tuttuihimme nykyisin lukeudu lehmänomistajia, en ole maistanut tuota suurta herkkua pitkään aikaan. Oli uskomaton kokemus törmätä moiseen lapsuuden makuun keskellä intialaisen basaarin hälinää.

5. päivä: Ranthambhore – jeeppisafari, mutta ei tiikeriä.

Viidentenä päivänä matkamme jatkui hieman pienempään paikkaan, Ranthambhoreen, jossa on oikeastaan vain yksi näkemisen arvoinen asia: luonnonpuisto, jonka erikoisuutena ovat sen 17 tiikeriä. Puistoon oli mahdollista päästä joko jeepin tai kamelin kyydillä. Valitsimme ensin mainitun vaihtoehdon, sillä siinä näkisi suuremman osan puistosta, mahdollisuudet nähdä tiikeri paranisivat ja lisäksi kameliratsastusta oli tarkoitus harjoittaa muutama päivä myöhemmin aavikolla. Kahdeksan hengen jeeppiin ahtautui meidän, kuskin ja oppaan lisäksi intialainen pariskunta, joka paljastui läheisen loistohotellin omistajiksi.

Safari oli “ihan kiva”. Avojeepillä huristelu hiekkateillä viidakon keskellä oli huisin hauskaa, puiston maisemat olivat hienoja ja erityisesti erikoinen, kapeista rihmamaisista oksista koostuva “walking tree” oli vaikuttava. Eläimiä sen sijaan emme valtavasti nähneet. Erilaisia kauriita näimme kyllä useita, samoin riikinkukkoja ja muita pienempiä lintuja, mutta siihen se sitten käytännössä jääkin. Yhdessä puskassa rymysi monitorilisko, josta tosin näimme vain vilauksen. Kaukana järvessä näkyi alligaattorin (tai krokotiilin, en muista kumman) pää. Opin muuten krokotiilin ja alligaattorin eron. Krokotiili näyttää tältä: ~~~~~“< Alligaattori taas: ~~~~~”c. Jos muistan oikein, saattoi olla myös toisin päin. ☺ Eroa on siis suun muodossa, krokolla se on kolmiomainen, alligaattorilla taas puoliympyrän muotoinen.

Harmittamaan jäi erityisesti se, että emme nähneet vilaustakaan tiikeristä. Erityisesti Thomas oli odottanut tiikerin näkemistä kovasti, ja hän harkitsikin jopa heräämistä aikaisin seuraavana aamuna ja menemistä safarille uudestaan, vain että näkisi tiikerin. Lopulta saimme kuitenkin hänet luopumaan aikeesta.

6. päivä: Jodhpur – sinisiä taloja, basaaritunnelmaa ja 7 tähden hotelli

Seuraavana päivänä oli edessä kahdeksan tunnin automatka Jodhpuriin. Emme halunneet, että koko päivä menisi hukkaan, joten halusimme lähteä jo yöllä. Risi Pal ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hän joutuisi taas ajamaan koko yön. Pienen neuvottelun jälkeen saimme hänet suostumaan siihen, että lähtisimme matkaan aamuneljältä. Matka meni muuten mukavasti, mutta Risi Pal eksyi, ja sen seurauksena menetimme neljä tuntia, ja olimme lopulta perillä vasta neljältä iltapäivällä.

Jodhpur oli kenties näkemistämme Intian kaupungeista pahanhajuisin. Länsimaisen ihmisen käsityskykyyn ei ihan helpolla mahdu, miten ihmiset voivat asua kaiken sen saastan keskellä. Avoviemärit ovat nerokkuuden huipentuma, eivätkä kaduilla seikkailevat, läjiään joka puolelle läjäyttelevät lehmät helpota tilannetta. Intiakin vaurastuu kovaa vauhtia ja sen talous kasvaa, joten luulisi, että tällaiset asiat alkaisivat pikku hiljaa olla kunnossa. Mutta ehkä ihmiset ovat sitten vain niin tottuneita ainaiseen hajuun etteivät juuri välitä, eikä avoviemäreiden sulkemisella siksi ole kiirettä.

Jodhpurissa Risi Pal halusi jälleen viedä meidät provisiokauppaan, mutta tällä kertaa emme panneet vastaan, sillä kyseessä oli varsin lupaavan oloinen teetä ja mausteita myyvä liike. Liikkeen mies oli sen verran mukava ja teen ja mausteiden tuoksut niin houkuttelevia, että päädyin siitä ilosta itsekin tekemään muutaman ostoksen, vaikka hintaa ehkä hieman liikaa kertyikin. Erityisen innoissani olen valkosipulimasala-mausteestani. Ensi vuonna Juhon keittiössä kokataan intialaisittain.

Johdpurin basaari oli kaiken kaikkiaan erinomaisen miellyttävä ja hinnatkin olivat kohdallaan. Omalta osaltani kaupungin kohokohtia oli mausteiden oston ja juustoherkun maistamisen lisäksi shakkipeli, jonka pelasin kapealla kujalla paikallista herrasmiestä vastaan Veronican ja Thomasin tinkiessä viereisessä kaupassa. Voitin.

Thomasin ja Veronican ostohulluus saavutti Jodhpurissa huippunsa. Molemmat ostaa paukauttivat kuusi suurta rumpua! Kantamukset olivat sen verran suuret, että minä ja Rory jouduimme auttamaan loppureissun ajan rumpujen raahaamisessa. Tässä kieltämättä oli suureksi avuksi se, että meillä oli kuski, muuten rumpujen kuljettaminen olisi ollut käytännössä mahdotonta.

Johdpurissa kuulimme myös, että kaupungin lähellä sijaitsi seitsemän(!) tähden hotelli. Kyseessä tosin taitaa olla jokin Intian sisäinen tähtijärjestelmä, sillä kansainvälisen luokituksen mukaan maailmassa on vain yksi seitsemän tähden hotelli, ja se sijaitsee Dubaissa. Joka tapauksessa komeutta piti päästä katsomaan. Saavuimme hotellille pimeän tultua ja hiippailimme sisään. Olimme jo pääsemässä komeasti respasta läpi, kun Thomas erehtyi kysymään henkilökunnan edustajalta, josko hotellin baariin sopisi mennä nauttimaan virvokkeita. Tässä vaiheessa meille ilmoitettiin, että pelkästään hotellin tiloihin pääsemisestä tulisi pulittaa 2000 rupiaa, ja kyseinen summa vaadittaisiin meiltäkin, ellemme poistuisi välittömästi. Päätimme poistua.