Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt useampi päivä, ja suurin syy siihen on se, että olen ollut liikkeellä oikeastaan koko ajan. Kerrassaan mainio viikonloppu, jonka aikana on ehtinyt tapahtua monenlaista.
Perjantai
Perjantai-illan aloitimme jazz-baarissa, jonka Sébastien (ainakin luulen, että aksentti menee noin) oli bongannut päivää aiemmin. Paikalla oli livepoppoo, joka soitti varsin menevää musaa, joka tosin ei ehkä ihan vastannut omaa makuani. Ilta jatkui yökerhossa, jossa meidän tarvitsi maksaa vain puolet normaalihinnasta. Tästä oli kiittäminen Timiä, joka pelimiehenä on jo ehtinyt hommata paikallisen tyttöystävän, joka on ennen ollut töissä kyseisellä klubilla. Yökerhossa paikalliset opettivat meille erinäisiä uhka- ja juomapelejä, joista hauskin oli peli nimeltä “Jou”. En ala tässä kuvailemaan pelin kulkua sen tarkemmin, todettakoon vain, että pärjäämiseen vaaditaan nopeat refleksit ja kestävät polvet. 
Klubilla oli sen verran rattoisaa, että kotiin selvisimme siinä aamukuuden paikkeilla.
Lauantai
Lauantaina lähdin Sébastienin ja kanadalaisen Aubreyn kanssa katsomaan Isoa Buddhaa. Kyseessä on yksi Hong Kongin merkittävimmistä turistinähtävyyksistä, Lantau-saarella kukkulan laella sijaitseva valtava Buddhapatsas. Lähtömme viivästyi kuitenkin hieman aiotusta, ja kun reittikään ei ollut ennestään tuttu, saavuimme vasta hieman puoli viiden jälkeen iltapäivällä paikkaan, josta Buddhan luokse vievän bussin oli tarkoitus lähteä. Saimme kuulla, että viimeinen bussi oli lähtenyt viisi minuuttia sitten, emmekä enää ehtisi Buddhan luokse, sillä portit menisivät kiinni ennen sitä.
Hukkareissu siis? Kaikkea muuta. Koska kerran olimme jo päässeet Lantaulle asti, päätimme lähteä tutkimaan saarta omin päin. Olihan paikassa nyt pakko olla muutakin nähtävää kuin tylsä patsas. Ensimmäisenä havaitsimme mukavan hiekkarannan, jolla makoilimme hetken ja kävimme uimassa. Sen jälkeen lähdimme vaeltamaan kauemmas kaupungista. Pian havaitsimme jyrkästi kukkulaa ylös vievät rappuset ja kyltin, jossa luki “trappistiluostari”. Innostuimme. Luostari näin lähellä kaupunkia, se olisi nähtävä. Kukaties ystävälliset munkit tai nunnat tarjoaisivat väsyneille matkalaisille jotain suuhunpantavaakin, tai jopa yösijan. Trappisteista emme olleet ikinä kuullutkaan, mutta päättelimme sen olevan jokin kristinuskon haara.
Lähdimme siis kiipeämään rappusia ylös. Puolen tunnin kiipeämisen jälkeen olimme hiestä märkiä. Olimme kiivenneet kukkulan laelle, välillä takaisin alas ja taas ylös seuraavaa kukkulaa. Olimme päätelleet kyltin perusteella, että luostari olisi ollut hyvinkin lähellä, mutta totuus oli toinen. Pian vastaamme tuli mies, joka oli tulossa kukkuloiden toisella puolella olevasta kaupungista, Discovery Baysta. Hän kertoi, että luostariin oli matkaa vielä noin puoli tuntia. Ei sinänsä paljoa siis, mutta matkanteko vain tapahtui enimmäkseen kävelemällä rappusia ylös paahtavassa kuumuudessa. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa.
Näkymät olivat matkaa taittaessa uskomattoman hienot. Kyseessä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun pääsin todella näkemään Hongkongin luontoa. Ja sitä täällä riittää, sillä vaikka monet kuvittelevat Hongkongin olevan lähinnä kaupunkivaltio, on sen pinta-alasta todellisuudessa 40 prosenttia metsää tai muuta viheraluetta. Näimme aluskasvillisuutta pursuavia palmumetsikköjä ja jylhiä mutta vehreitä kukkuloita. Polun varrella törmäsimme myös kolmeen lehmään, mikä oli varsin yllättävää, koska asutusta ei näkynyt lähimaillakaan. Yksi lehmistä lähti ensin seuraamaan meitä, mutta päätti lopulta palata takaisin kavereidensa seuraan.
Lopulta löysimme luostarin. Paikan päällä paljastui, että kirkkohistorian tuntemuksesta olisi ollut hyötyä. Trappistit eivät nimittäin ole niitä kaikkein seurallisimpia munkkeja. Itse asiassa he eivät kaipaa seuraa ollenkaan. Koko luostariin oli pääsy kielletty, kyltissä pyydettiin kunnioittamaan uskonrauhaa. Heiltä ei myöskään voinut kysyä esimerkiksi neuvoja jatkoreittiä varten, sillä he eivät puhu vieraille. Eivätkä juuri toisilleenkaan, puhuminen on trappisteille sallittua vain poikkeustilanteissa.
Matka oli ollut raskas, joten emme halunneet palata samaa tietä takaisin. Tapaamamme mies oli tullut Discovery Baysta, joten sen oli pakko olla lähellä. Jatkoimme siis eteenpäin pimentyvässä illassa. Jonkin matkaa taivallettuamme saavuimme rannalle, jolla oli laituri. Päätimme pitää lepotauon laiturilla. Laiturilla koimme hienon hetken. Istuimme hiljaa, laineiden liplatusta kuunnellen, kun Aubrey huomasi jotain taivaalla. Tähti. Hongkongin taivasta peittää ainainen saastesumuverho, joten tähtiä on useimpina öinä mahdoton nähdä. Meille tuon tähden näkeminen oli ensimmäinen kerta koko Hongkongissa oleilumme aikana. Muita tähtiä ei näkynyt, vain tuo yksi, keskellä taivasta.
Vähän ajan päästä jatkoimme taas matkaa pitkin polkua, joka muuttui koko ajan epämääräisemmäksi. Nyt alkoi jo olla säkkipimeää, joten jouduimme ottamaan kännyköiden valot käyttöön nähdäksemme missä kulkea. Lopulta saavuimme jyrkästi alas viettävälle rinteelle, jota alas rämpiessämme polku kävi koko ajan kapeammaksi, kunnes lopulta päättyi kokonaan. Olimme käytännössä keskellä ei-mitään, pimeässä yössä, ja eksyksissä.
Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen. Päätimme palata laiturille, jolle oli saapunut paikallisia kalastajia. Aubreyn kantoninkiinantaito osoittautui kullanarvoiseksi, sillä hän osasi kertoa, että Discovery Bay oli itse asiassa suunnassa, josta olimme tulleet. Olimme kääntyneet jossain väärin. Lähdimme siis takaisin päin, ja hyvin pian oikea reitti löytyinkin, eikä aikaakaan kun olimme perillä kaupungissa. Sébastienilla oli repussaan shakkinappulat, ja pelasimme vielä paikallisessa kahvilassa pari erää shakkia, ennen kuin otimme lautan takaisin kotia kohti.
Kaikkine odottamattomine tapahtumineen päivä oli ehkä tähänastisen Hongkongin oleiluni paras. Tärkein tekijä siinä oli, että sekä Sébastien että Aubrey ovat aivan mainioita tyyppejä ja loistavaa matkaseuraa. Meillä oli hauskaa koko ajan, ja nautimme pikku seikkailustamme täysin rinnoin. Missään vaiheessa ei mikään suurempi paniikki iskenyt, olihan aina olemassa mahdollisuus palata takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet. Ja ainakin minun mielestäni juuri tällaisia asioita pitääkin tapahtua matkustaessa. Odottamattomia käänteitä, joiden ansiosta reissusta yllättäen tuleekin parempi kuin olisi voinut ikinä kuvitella.
Sunnuntai
Sunnuntain aloitimme Sébastienin kanssa reippaasti kiipeämällä “morning trail” -nimellä tunnettua reittiä ylös Victoria’s Peakille. Huipulta jatkoimme raitiovaunulla kaupungille, jossa edellisinä öinä vähille jäänyt yöuni alkoi tuntua, ja päätimme maata hetken läheisellä aukealla sillä seurauksella, että nukahdimme. Melko vaarallista, voisi kuvitella, nukahtaa keskelle suurkaupungin vilkkautta. Mutta ei Hongkongissa. Kun heräsimme, havaitsimme, että mitään tavaroita ei ollut viety, vaan sen sijaan joku oli arvellut, että olemme avun tarpeessa, ja jättänyt meille 50 senttiä ja kaksi papaijaa!
Tämän jälkeen tapasimme Timin tyttöystävineen sekä kaksi minulle entuudestaan tuntematonta ranskalaista vaihtariapoikaa, joiden molempien nimi oli Olivié. Tällä porukalla suuntasimme biitsille, jossa jatkoimme makoisia unia, aina välillä uimassa pistäytyen. Hongkongin taivaan harmaudessa on hyvätkin puolensa: vaikka on kuuma, rannalla ei silti tarvitse lainkaan aurinkorasvaa. Muutaman tunnin päästä siirryimme läheiselle grillausalueelle, jonne saapui myös joukko Timin tyttöystävän (en vieläkään muista tytön nimeä) ystäviä. Pidimme porukalla varsin mainiot grilliruokakekkerit. Ahminnan jälkeen onnistuimme löytämään lentopallon, jolla pelasimme erinäisiä mystisiä paikallisia pallopelejä tyhjenneellä ja pimeällä rannalla, kunnes lopulta oli aika lähteä kotiin.
Tulipas pitkälti tekstiä, ja ehkä vähän turhankin tarkkaa tylsää tapahtumakuvausta. Mutta toisaalta juuri nyt on tosi hyvä fiilis viikonlopusta, ja siksi halusin kirjoittaa nämä jutut ylös, kun ne ovat vielä mielessä. Tärkeä syy tämän blogin kirjoittamiselle on kuitenkin myös se, että voin itse lukea tätä joskus myöhemmin ja muistella, mitä kaikkea silloin tulikaan tehtyä.