Strict Standards: Redefining already defined constructor for class wpdb in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/wp-db.php on line 52 Deprecated: Assigning the return value of new by reference is deprecated in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/cache.php on line 36 Strict Standards: Redefining already defined constructor for class WP_Object_Cache in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/cache.php on line 389 Strict Standards: Declaration of Walker_Page::start_lvl() should be compatible with Walker::start_lvl($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 537 Strict Standards: Declaration of Walker_Page::end_lvl() should be compatible with Walker::end_lvl($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 537 Strict Standards: Declaration of Walker_Page::start_el() should be compatible with Walker::start_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 537 Strict Standards: Declaration of Walker_Page::end_el() should be compatible with Walker::end_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 537 Strict Standards: Declaration of Walker_PageDropdown::start_el() should be compatible with Walker::start_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 556 Strict Standards: Declaration of Walker_Category::start_lvl() should be compatible with Walker::start_lvl($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 653 Strict Standards: Declaration of Walker_Category::end_lvl() should be compatible with Walker::end_lvl($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 653 Strict Standards: Declaration of Walker_Category::start_el() should be compatible with Walker::start_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 653 Strict Standards: Declaration of Walker_Category::end_el() should be compatible with Walker::end_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 653 Strict Standards: Declaration of Walker_CategoryDropdown::start_el() should be compatible with Walker::start_el($output) in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/classes.php on line 678 Deprecated: Assigning the return value of new by reference is deprecated in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/query.php on line 21 Deprecated: Assigning the return value of new by reference is deprecated in /var/www/virtual/sanainen.arkku.net/htdocs/matka-arkku/wp-includes/theme.php on line 508 Matka-arkku

Taiwan – vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kuumia lähteitä

7. marraskuuta 2007

Kovin tylsiä ovat otsikkoni nämä. Viime aikoina kaikissa on ollut vain joku paikannimi ja litania siihen liittyvistä asioista. Olen vaan niin laiska otsikoimaan. Joka tapauksessa, jälleen luvassa päivä kerrallaan –tyyppinen kuvaus, tällä kertaa viiden päivän Taiwanin-matkastamme. Yritän olla lyhytsanaisempi ja saada koko setin mahtumaan yhteen postaukseen.

1. päivä – outoja lentokonelounaita ja kiinalaista oopperaa

Lentomme starttasi Hongkongin kentältä keskiyöllä. Mukana matkassa olivat lisäkseni Anski ja amerikkalaiset Charles ja Megha, englantilainen Johanna oli liittymässä seuraamme seuraavana päivänä.

Anski oli lentoja varatessaan havainnut, että lentoyhtiö tarjoaa valtaisan määrän erilaisia erikoislounaita ilman lisämaksua ja päättänyt luonnollisesti tilata kaikille jotain outoa. Minä sain muslimilounaan, jota tuodessaan lentoemo hieman kurtisteli kulmiaan: “Oliko tämä todella teille?” Annos paljastui kuitenkin melko tavanomaiseksi – mutta varsin hyväksi – liha-riisisetiksi. Anskilla oli “high fibre” –lounas, jonka oletimme sisältävän paljon viljatuotteita, mutta sen sijaan se koostuikin yllättäen lähinnä valtavasta pihvistä.

Hostellimme TaiwanMex oli varsin miellyttävä ja emäntämme tarjoutui auttamaan meitä matkallamme kaikin mahdollisin tavoin. Hostellissa oli tarjolla mm. jääkaappi, ilmaista juomavettä, ilmainen netti sekä hyvä valikoima erilaisia matkaoppaita, joista hyödyllisimmäksi osoittautui – yllättäen – Lonely Planet Taiwan, jota kukaan meistä ei ollut etukäteen hankkinut. Hostelli oli myös käsittämättömän halpa – yhden hengen huoneen sai 300 taiwanin dollarilla, joka vastaa suunnilleen 7 euroa! Lisäksi paikka oli vielä yleiseen aasialaiseen tasoon nähden todella siisti ja hygieeninen. Ei voi muuta kuin suositella kyseistä paikkaa kaikille Taipeihin aikoville.

Yleisesti ottaen Taiwanin kokemus oli todella vastakkainen Intian-reissun kanssa. Taiwanissa kohtasimme käytännössä poikkeuksetta pelkästään äärettömän ystävällisiä ihmisiä, jotka halusivat aidosti auttaa meitä. Kukaan ei yrittänyt huijata tai hyötyä muuten meistä. Maa on muutenkin länsimaisesta näkökulmasta jopa vähemmän eksoottinen kuin Hongkong – hyvässä mielessä. Liikenne on rauhallista ja asiat toimivat.

Ensimmäinen päivä kului Taipeita koluten. Taiwanin pääkaupunki ei tarjoa turistille mitään äärettömän ihmeellistä. Se on vain yksi aasialainen suurkaupunki. Päivän mielenkiintoisin kokemus oli kiinalainen ooppera. En ole ikinä ollut oopperassa, ja nyt sellainen oli tarjolla halvalla. Kyseinen kulttuuripläjäys taitaa tosin olla melko kaukana länsimaisesta vastineestaan ollen lähinnä yhdistelmä tanssiesitystä ja musikaalia. Kiinalaisten akrobaattien temput esityksen loppupuolella olivat kyllä komeita.

2. päivä – katupokeria, lehmää lypsävä apina ja Taru sormusten herrasta –saagan alku

Jo oli liittynyt seuraamme illalla, joten koko porukka oli nyt kasassa. Päätimme jättää Taipein ja suunnata Hualieniin, jonka liepeillä sijaitsee vesiputouksistaan ja korkeuseroistaan tunnettu Tarokon kanjoni (Taroko Gorge). Taiwan yllätti reissun aikana positiivisesti nimenomaan siinä, että sen luonto on varsin upea: on trooppisia metsiä, vesiputouksia sekä valtavia kanjoneita, joiden läpi virtaa kuohuvia koskia. Taiwan on myös tuliperäistä aluetta, ja esimerkiksi kuumia lähteitä on tarjolla monessa paikassa.

Ensin suuntasimme kuitenkin aamupalalle. Hostellin lähellä olleen kahvilan erikoisuus oli “fruit sandwich”, jota Anski ja Jo innostuivat kokeilemaan. Kyseessä oli melkoinen yllätysleipä, sillä se sisälsi tomaattia, kiiviä, kermavaahtoa ja keitettyä kananmunaa. Yllättävä yhdistelmä, ja yllättyneet olivat myös syöjien ilmeet ensihaukkaisun jälkeen. Anski jätti loput leivästään minulle, ja ihan hyväähän se oli, kun tomaatin otti pois. Tosin muutenkin tuli reissun aikana todettua, että yleensä jos Anski ei jostain pidä on se minusta hyvää ja päinvastoin.

Ennen junamatkaa Hualieniin meillä oli hieman luppoaikaa, joten päätimme harrastaa hieman uhkapeliä. Olimme ostaneet lentokentältä ison kasan karkkia, ja oikea tapa ratkaista, kuka saisi namit syödäkseen oli erä Texas Hold’emia. Kadulla. Emme kuitenkaan ehtineet pelata loppuun asti, kun poliisisetä tuli häätämään meidät pois. Uhkapeli kun on Taiwanissa kielletty, olivat panoksena sitten raha, karkit tai vaikkapa tulitikut.

Junamatkassa Hualieniin meni sen verran aikaa, että päätimme suunnata Tarokolle vasta seuraavana päivänä ja käyttää illan sen sijaan illan kaupunkiin tutustumiseen. Tutustuminen jäi kuitenkin vähälle, sillä ensin jumituimme hotellihuoneeseen katsomaan hämmentävää ohjelmaa, jossa apina suoritti erilaisia askareita. Siltä luonnistuivat mm. lehmän lypsäminen, koiran ulkoiluttaminen ja pullien leipominen.

Kun lopulta saimme itsemme liikkeelle, oli ulkona jo pimeää. Emme lopulta päätyneet kovinkaan kauas, vaan palasimme illallisen ja lyhyen shoppailukierroksen jälkeen hotellihuoneeseen jatkamaan pokeripelin loppuun. Panoksina olivat lenttokenttänamujen lisäksi paikalliset makeiset, jotka maistuivat hieman sokeroidulta perunamuusilta. Minusta ne olivat ihan hyviä, mutta muut eivät niistä juuri innostuneet.

Porukkamme koostui kerrassaan mainioista tyypeistä, ja reissun aikana onnistuttiin kehittämään monta hassua insideläppää. Maininnan arvoinen on mm. havainto siitä, että jos suomea puhuu hitaasti ja kiinalaisia äänensävyjä (kantoninkiinassa jokaisen sanan voi sanoa kuudella eri tavalla vaihtamalla äänen korkeutta ja puheen nuottia) käyttäen, se kuulostaa aivan LOTR:n haltiakieleltä! Tästä innostuneina toteutimmekin loppuillasta muutaman hienon Taru sormusten herrasta –filmatisoinnin rekvisiittoineen kaikkineen.

3. päivä – vaaroja etsimässä

Taroko Gorgeen oli noin puolen tunnin ajomatka. Emme halunneet ottaa taksia, vaan tuumimme, että voisimme sen sijaan vuokrata skootterit! Tosin porukastamme vain kahdella – Anskilla ja Meghalla – oli aiempaa kokemusta moisella menopelillä ajosta, mutta eihän se nyt kovin vaikeaa voisi olla. Marssimme siis skootterivuokraamoon, joita Hualienissa näytti olevan joka puolella. Meille kuitenkin ilmoitettiin, että Taiwanissa skootterilla ajaminen on periaatteessa laitonta ilman paikallista ajolupaa, joten ilman lupia skoottereita ei saisi.

Lopulta onnistuimme löytämään vuokraamon, joka ei ollut turhantarkka lupien kanssa. Vakuutettuamme ajotaitoamme Anski ja Megha, kokeneimmat, päästettiin koeajolle. Mutta hups heijaa, Megha käänsi heti alkajaisiksi jostain tuntemattomasta syystä kaasukahvan tappiin heti startissa, minkä seurauksena skootteri ampaisi täysillä päin muutaman metrin päässä ollutta aitaa. Törmäys näytti pahalta, mutta Megha selvisi siitä onneksi satuttamatta itseään. Skootteri sen sijaan kärsi hieman, ja siitä jouduttiin pulittamaan vuokraamolle 200 jenkkidollaria. Tämän jälkeen ajolupaa ei yllättäen enää herunut, joten jouduimme tyytymään taksiin.

Taroko Gorgen näkymät olivat upeat. Isointa vesiputousta tosin emme päässeet näkemään, sillä se oli kuulemma “rikki”, mitä tämä sitten tarkoittikaan. Kanjonissa oli paljon vaelluspolkuja, ja eräällä niistä tarpoessamme huomasimme risteytyvän polun, joka oli poistettu käytöstä. Haistoimme vaaran, ja päätimme lähteä rohkeasti sitä kohti. Kukapa sitä jaksaisi tylsiä turistireittejä, jotka kaikki muutkin ovat kolunneet.

Polku jatkui ylöspäin varsin jyrkästi, ja välillä jouduimme turvautumaan kiivetessämme köysiin, joita matkan varrelle oli viritelty. Lopulta saimme selville syyn siihen, miksi polulle ei ollut lupa mennä: pätkä siitä oli tuhoutunut maanvyöryssä. Vain kapea ura oli jäljellä. Se näytti tosin kyseisellä hetkellä varsin stabiililta, ja harkitsimme hetken jatkamista, mutta päätimme kuitenkin kääntyä takaisin. Sitä ennen videoimme kuitenkin hieman lisää LOTR – behind the scenesiä, kun kerran maisematkin olivat mitä autenttisimmat. Director’s cut -versio on pian teattereissa. Anski, Megha ja Charles suuntaavat tosin ensin ensi viikonlopuksi Filippiineille kuvaamaan lisää materiaalia.

Palattuamme Hualieniin Charles ja Megha ilmoittivat, että haluavat palata Taipeihin. Charles – Yalen huippuoppilas, vähintään seitsemän eri kielen taitaja ja muutenkin skarppi tyyppi – halusi mennä paikalliselle yliopistolle tutustumaan opiskelijoihin. Minä, Anski ja Jo emme moisesta suunnitelmasta innostuneet, varsinkin kun muutama viikko sitten pariutuneet Charles ja Megha halusivat selvästi viettää aikaa kahdestaan, joten päätimme jakaantua kahteen ryhmään. Meidän poppoomme suuntasi piskuiseen rantakaupunkiin, jonka nimi on päässyt jo minulta unohtumaan. Tarjolla oli mm. kuumia lähteitä, joissa pääsimmekin pulikoimaan heti illalla. Tuntui melkein kun olisi saunaan ja uimaan päässyt, kun ensin löllöili kuumassa vedessä, sen jälkeen pulahti kylmään altaaseen ja taas takaisin.

4. päivä – koskenlaskua, liftausta ja hotpottia

Olimme alun perin suunnitelleet viettävämme neljännen päivän erilaisten ranta-aktiviteettien – vesiskootterilla ajelu, uiminen, melonta ym. – merkeissä, mutta aamulla kuulimme, että melontaa ja skootterointia tarjoavat paikat olivatkin kiinni. Yksi kiinnostava aktiviteetti sentään oli tarjolla – koskenlasku! Sitähän oli kokeiltava. Sinänsä hupaisaa, että vaikka olen asunut ensimmäiset 20 vuotta elämästäni kosken äärellä ja nähnyt kotipihaltani koskenlaskijoita harva se päivä, koin elämäni ensimmäisen koskenlaskukokemuksen Taiwanissa.

Tarkoitus oli tehdä neljän tunnin reissu, jonka puolessa välissä oli tarjolla lounas. Laskemassa oli kolme kahdeksan hengen kumiveneellistä. Meitä avustamassa oli hurjapäinen moottorivenekuski, jonka tehtävänä oli näyttää oikea reitti ja tökkiä kiviin juuttuneet veneet liikkeelle.

Ensimmäinen puolisko oli varsin rentoa menoa, mutta toisella alkoi tapahtua. Heti toisen taipaleen alussa oli kaikista rajuin koski, ja suurimman kuohun kohdalla Anski putosi paatista. Hän yritti päästä saman tien takaisin veneeseen, mutta kiipeäminen oli vaikeaa. Lisäksi virta alkoi uhkaavasti kuljettaa venettä kovalla vauhdilla kohti läheistä kiviseinämää – ja Anski roikkui veneen seinämän puoleisella laidalla. Hän huomasi kuitenkin tilanteen ajoissa ja onnistui pääsemään irti ennen törmäystä. Hän joutui kuitenkin seinämän lähellä olleeseen pyörteeseen. Moottorivenekuski syöksyi pelastamaan häntä, mutta pyörre yllätti, ja kuski karauttikin vahingossa veneellään suoraan Anskin päälle! Anskin kypäräkin lähti irti tohinassa, ja pintaan noustessaan tyttö näytti olevan hädin tuskin tajuissaan, mutta virkosi nopeasti ja ilmoitti kaiken olevan kunnossa. Melko pahasti tilanne kuitenkin säikäytti.

Pari muutakin kommellusta sattui, ne eivät tosin olleet yhtä pelottavia vaan lähinnä huvittavia. Yhdessä koskessa veneeseemme hyppäsi suurikokoinen kala. Veneen etuosassa ollut hollantilainen kaveri hämmentyi tilanteesta niin, että tipahti kuohuihin, josta pääsi kuitenkin nopeasti nousemaan takaisin. Toisessa tilanteessa taas moottorivenekuski hilpaisi hieman turhan läheltä venettämme ja hänen veneensä kylki osui jalkaani. Osuma ei juurikaan sattunut, ja sen ainoa seuraus oli, että jalastani lähtivät karvat osumakohdan alueelta. Tapa sheivata tuokin.

Koskiseikkailun jälkeen olimme täysin läpimärkiä, tosin se ei johtunut niinkään koskien kuohuista kuin siitä, että naapuriveneidemme tyypit katsoivat asialliseksi käyttää veneissä olleita äyskäreitä veden kauhomiseen päällemme aina ollessaan tarpeeksi lähellä. Vastasimme tietysti samalla mitalla. Aluksi alituinen vesisota oli ihan hauskaa, mutta loppuvaiheessa alkoi jo hieman kyllästyttää.

Rantaan päästyämme oli aika suunnata kohti Taipeita. Päätimme säästää hieman rahaa ja suorittaa matkan liftaamalla. Keskusteluistamme paikallisten kanssa olimme saaneet sen kuvan, että liftaaminen Taiwanissa on kohtuullisen helppoa. Ja niin tosiaan vaikuttikin olevan: menimme tienvarteen kylttiemme kanssa, ja ensimmäinen auto pysähtyi! Autossa oli jo ennestään kokonainen perhe – isä, äiti ja n. 10-vuotias tyttö – eikä kukaan heistä puhunut englantia, mutta he viittoivat meidät silti muitta mutkitta kyytiin. Änkesimme siis takapenkille pikkutytön kanssa, ja matka saattoi alkaa.

Perheen kyydissä pääsimme läheiselle rannalle. Siellä tapasimme englantilaisen miekkosen, joka oli asustellut Taiwanissa jo useamman vuoden, sekä taiwanilaiseen surffariin, joka kertoi nimekseen “360”. Hänen kyydissään pääsimme takaisin Hualieniin, jossa tarkoitus oli syödä ja kerätä voimia ennen liftireissua Taipeihin.

Ryhdyimme siis etsimään ravintolaa. Pian huomasimmekin mielenkiintoisen paikan. Kyseessä oli yhdistelmä pohjoismaista buffet-ravintolaa ja perinteistä kiinalaista “hot pot” –paikkaa. Tarjolla oli kymmenittäin erilaisia ruokia, jotka kerättiin ensin lautaselle. Jokaisella syöjällä oli oma keittolevy ja kattila, jossa nämä ruuat sitten kypsennettiin. Systeemi oli erinomaisen kätevä ja ruoka herkullista, ja söimme itsemme melkoiseen ähkyyn.

Kun pääsimme ravintolasta, oli pimeä jo laskeutunut. Havaitsimme olevamme melko väsyneitä ja totesimme, etteivät rahkeemme ehkä sittenkään riittäisi liftimatkaan Taipeihin. Reitti vaikutti pitkältä ja mutkaiselta, joten joutuisimme todennäköisesti vaihtamaan kyyditsijää monta kertaa. Päätimme suosiolla ottaa junan. Junamatkan iloksi ostimme seven-elevenistä karkkia (joilla pelasimme pokeria junassa) sekä juomaa, jonka nimi oli “the cup”. Kyseessä oli alkoholijuoma, joka oli jostain syystä laitettu lasipurkkiin, jollaisessa yleensä pidetään suolakurkkuja tai muuta vastaavaa. Juoman makukin oli melko säilykkeinen, ja suurin osa siitä jäikin käytännössä juomatta. Anskin maha oli lisäksi mennyt hot pot –ruuasta sekaisin, ja hänen junamatkansa kuluikin suurelta osin vessassa oksentamassa. Päästessämme Taipeihin olimme melko uupuneita, mutta kaikeksi onneksi Charles ja Megha olivat varanneet meille huoneet TaiwanMexistä, ja pääsimme saman tien nukkumaan.

5. päivä – lisää kuumia lähteitä, maailman korkein rakennus ja kotimatka

Viimeisenä päivänä heräsimme Jo:n kanssa aikaisin ja suuntasimme aamukylvylle läheiseen kuumalähdekylpylään. Anskin kunto oli edelleen huono ja hän jäi nukkumaan. Kylpeminen teki jälleen terää. Tässä paikassa oli tosin huomattavasti edellistä voimakkaammin havaittavissa yksi kuumien lähteiden huonoista puolista: koska vesi on tulivuorten lämmittämää, se tuoksahtaa lievästi rikiltä. Mutta ei tuo paljon kuitenkaan häirinnyt, sen verran rentouttavaa lähteissä lilluminen oli.

Puolilta päivin Jo:n lento lähti takaisin. Meillä oli vielä muutama tunti aikaa. Megha ja Charles halusivat jälleen olla kaksin ja lähtivät taidenäyttelyyn. Anski oli edelleen väsyksissä, joten lähdin tutkimaan kaupunkia omin päin. Aikaa oli vain muutama tunti, joiden aikana päätin olla tehokas turisti ja nähdä modernin Kiinan isän Sun Yat-senin muistomerkin sekä maailman (toistaiseksi) korkeimman rakennuksen, Taipei 101:n. Muistomerkillä sattui olemaan käynnissä vahdinvaihto, ja siihen liittyi komea seremonia, jossa vartijat pyörittelivät aseitaan todella taitavasti. Ei tuollaista meidän sulkeisissa opetettu.

101:n ylätasanteelle pääsy oli kallista, ja lisäksi päivä oli niin sumuinen ja saasteinen, ettei rakennuksen huippua voinut kunnolla nähdä. Päätin siis olla menemättä ylös, sillä sieltä ei todennäköisesti olisi nähnyt mitään. Sen sijaan kiertelin rakennuksen alakerrassa olleessa valtavassa ostoskeskuksessa. Sen sydämestä löytyi ruokakeskus, jossa oli kymmenittäin ruokapaikkoja. Paikassa oli tarjolla kaikkea mahdollista ruokaa ympäri maailman. Ja mitäkö söin? Iskender kebabin! Tuota suurta herkkuani en ole Hongkongista löytänyt laisinkaan, joten nyt oli pakko hemmotella itseään. Annos oli jossain määrin erilainen kuin Suomessa syömäni, mutta joka tapauksessa todella herkullinen.

Sitten olikin aika suunnata takaisin lentokentälle. Uskomattomalta tuntuu, mitä kaikkea ehtii tapahtua viidessä päivässä. Meistä tuntui, kuin olisimme olleet matkalla kaksi viikkoa. Kaiken kaikkiaan Taiwanista jäi todella hyvä kuva. Siellä on yllättävän paljon nähtävää, ja voisin hyvin matkustaa sinne uudestaan jonakin päivänä. Esimerkiksi nyt emme ehtineet nähdä eteläistä, trooppisinta Taiwania ollenkaan.

Yritän saada kuvia veppiin piakkoin niin Intiasta kuin Taiwanistakin. Kuvia kannattaa bongailla myös matkakumppanieni Facebook-albumeista. Seuraava reissukin on jo suunnitteilla, kahden viikon päästä lähdemme nimittäin Philippin kanssa Kiinaan! Tarkoitus on käydä moikkaamassa Annaa ja Juhania Shanghaissa ja kiipeillä Kiinan muurilla Pekingissä. Välissä pitää tosin yrittää tehdä vähän kouluhommia alta pois, että pääsee sitten rauhassa reissaamaan. :)

Intia, osa 3

3. marraskuuta 2007

Viimeiset neljä päivää Intiassa, nyt on koko tarina valmis. Kirjoitin nämä aluksi Wordilla ja tekstiä tuli yhteensä 11 liuskan ja 35 000 merkin verran. Ihan mukava määrä. Vielä kun joskus jaksaisi koulutöihinkin panostaa yhtä paljon.

7. päivä: Bikaner – rottatemppeli ja suuri huijausyritys

Seitsemännen päivän aluksi pistäydyimme Jodhpurin linnakkeessa. Linnake oli varsin samankaltainen kuin aiemmin näkemämme pytingit, joten Rorya ja minua ei lainkaan harmittanut, että meillä oli sen verran kiire Bikaneriin, että visiitti linnakkeeseen jäi lyhyeksi. Linnake sijaitsi näyttävällä paikalla kukkulan laella, ja omalta kohdaltani sen suurin anti olikin kukkulalta avautuva näkymä Jodhpurin sinisyyteen. Jodhpur tunnetaan Intiassa nimellä Sininen kaupunki, sillä suuri osa sen taloista on sinisiä. Ja todella upealta kaupunki kauempaa näyttikin.

Tämän jälkeen lähdimme matkaan kohti lähellä Pakistanin rajaa sijaitsevaa Bikaneria. Matkalla koimme ehkä erään elämäni epähygieenisimmistä kokemuksista. Pysähdyimme nimittäin matkalla temppeliin, joka on tunnettu asukeistaan: rotista. Temppelin käytävillä vilistää valtoimenaan valtava määrä rottia. Rottien myös halutaan pysyvän temppelissä, sen verran monta ruokintapistettä niille oli järjestetty. Ja koska kyseessä on temppeli, ei sinne intialaisen tavan mukaan sovi mennä kengät jalassa, joten vaelsimme rottien seassa paljain jaloin. Huomattavasti jännittävämpi kokemus kuin tavallisen temppelin näkeminen. Onnistuimme myös bongaamaan valkoisen rotan, jonka näkeminen tuottaa kuulemma näkijälle suurta onnea.

Perillä Bikanerissa kuskimme oli tarjoitus järjestää meille pakettiimme kuuluva kamelisafari, johon kuuluisi yö aavikolla. Hän ottikin heti yhteyttä muutamaan paikalliseen matkanjärjestäjään, mutta palasi kohta luoksemme pahoitellen ja kertoi, että aavikolla yöpyminen ei ole mahdollista, koska kaikki teltat ovat käytössä. Sen sijaan pääsisimme siis vain parin tunnin kameliratsastukselle, minkä jälkeen yöpyisimme hotellissa.

Tätä emme nielleet. Totesimme, että näin ei tilanne voi oikeasti olla, ja päätimme selvittää asian itse. Otimme Lonely Planetin esiin ja poimimme ensimmäisen safarinjärjestäjän numeron. Kyseessä sattui olemaan sama Vino-niminen tyyppi, jonka kanssa kuskimme oli puhunut. Hän kertoi, että kuskimme oli pyytänyt häntä sanomaan, että teltat olivat lopussa. Kuskimme nimittäin halusi, että yöpyisimme hotellissa, jolloin hän saisi taas provisiota. Vielä tähän asti minulla oli ollut jonkinlainen usko siihen, että kuskimme sittenkin olisi kunnon kaveri, mutta nyt se usko loppui.

Vino sen sijaan osoittautui erinomaisen mukavaksi tyypiksi. Hän tarjosi meille pakettia, johon kuuluisi koko päivän safari seuraavana päivänä, yöpyminen aavikolla tähtien alla ja ratsastus takaisin seuraavana aamuna. Myös kaikki ruuat (kaksi aamiaista, lounas ja illallinen) kuuluivat pakettiin. Hinta 1000 rupiaa eli vajaat 20 euroa per nassu. Ei paha. Taas yksi suositus: jos joskus harkitsette kamelisafaria Bikanerissa, niin soittakaa miehelle nimeltä Vino. Kovan väännön jälkeen saimme kuskimme maksamaan melkein koko summan, koska safari kuului pakettiimme.

8. päivä: Bikaner – aavikon armoilla

Heräsimme aamulla innoissamme tulevasta safarista. Kamelit odottivat meitä vähän matkan päässä hotelliltamme. Kamelin selässä tunsi olevansa yllättävän korkealle. Thomasille se oli liikaa, ja hän pyysi saman tien päästä alas. Minä, Rory ja Veronica otimme siis ensimmäisen ratsastusvuoron Thomasin jäädessä yhden kamelin vetämään vaunuun. Minulla oli varsin mukava ja hyvin pehmustettu satula, mutta Roryn satulasta oli pehmuste jäänyt puuttumaan, ja kaverin takapuoli olikin muusina parin tunnin ratsastuksen jälkeen. Kamelin selässä keikkuminen oli kuitenkin erinomaisen hauskaa puuhaa. Näimmepä pari villiä aavikolla kirmailevaa antilooppiakin matkaa tehdessämme.

Puolimatkassa pysähdyimme lounaalle keskellä aavikkoa kasvaneen suuren puun alle. Oppaamme valmistivat herkullisen kasvislounaan mukana tuomillaan välineillä ja paistoivat myös leivän paikan päällä. Rorykin pääsi ilokseen osallistumaan leivän leipomiseen. Lounaan jälkeen lepäsimme hetken ja oppaamme opettivat meille mielenkiintoisia korttipelejä.

Iltapäivällä ratsastus jatkui. Tällä kertaa sain vähemmän mukavan satulan ja parin tunnin matkanteon jälkeen minulle alkoi riittää. Viimeisen tunnin jouduin jo taistelemaan pysyäkseni satulassa, uupuneena sekä auringon polttavasta paahteesta että pitkästä ratsastuksesta. Jotenkin sitä ihminen, joka ei ole juurikaan ratsastusta harrastanut, kuvittelee ettei se ole ollenkaan rankkaa, koska eläin tekee kaiken työn. Väärin. Kun viimein pysähdymme, kaikkia jaloissani olleita lihaksia särki. Lisäksi shortsini olivat kamelille noustessa repeytyneet haaroista, mikä oli hieman noloa.

Leiripaikkamme oli hiekkadyynin laella, melko lähellä ohittamaamme aavikkokylää mutta kuitenkin sen verran kaukana, ettei kylään nähnyt leiristämme. Pysähtyessämme aurinko oli juuri laskemassa. Auringonlasku aavikolla oli jotain käsittämättömän upeaa. Aurinko näytti kirkkaana loistavalta appelsiinilta, joka pikku hiljaa painui taivaanrannan taakse koko horisontin hehkuessa punaisena.

Pimeän tultua päätimme ottaa taskulamput ja lähteä kävelemään aavikolle. Hiekkadyyneillä vaeltelu oli hauskaa. Harhailimme niin kauas, ettei leiriämme enää näkynyt. Aavikon hiljaisuus oli uskomaton. Harvoin on tuntunut yhtä paljon siltä, että on keskellä ei-mitään. Tunne oli rauhoittava. Yllämme loisti kirkkain tähtitaivas, jonka olen eläessäni nähnyt. Edes Suomessa ei näe vastaavaa. Jokaisen tähden ja tähtisumunkin erotti selvästi. Intian saasteissa kärsineet keuhkot saivat hengittääkseen puhdasta ilmaa. Sillä hetkellä oli hyvä olla.

Kun palasimme, oppaamme olivat valmistaneet meille mainion illallisen. Sen syötyämme paikalle saapui kaksi paikallista muusikkoa varustuksenaan rummut ja haitari. He aloittivat rytmikkään intialaisen kappaleen ja lauloivat mukana. Oppaamme säntäsivät villiin tanssiin, jonka tarkoituksena kuulimme myöhemmin olevan jumalten kunnioittamisen. Tanssiessaan oppaat päästelivät villejä huudahduksia ja päristelivät suutaan. Pian myös meidät kutsuttiin mukaan tanssimaan, ja pidimme uskomattomat bileet keskellä aavikkoa. Kokemus oli epätodellinen. Lopulta vaivuimme uupuneina unten maille. Telttoja ei tarvinnut, vaan nukuimme huovilla, lämpimien peittojen alla, tähtitaivas kattonamme. Juuri ennen unen tuloa tuumin, että mennyt päivä oli parasta, mitä Intia voi tarjota.

9. päivä: Bikaner – safarista toipumista ja yöllinen junamatka

Heräsimme aamulla auringonnousun aikaan. Näkymä oli vähintään yhtä upea kuin auringon laskiessa. Oppaamme tarjosivat meille aamupuuroa, ja sitten oli aika suunnata takaisin. Otin vapaaehtoisesti vaunuvuoron muiden ratsastaessa. Thomaskin oli jo tottunut kameliinsa. Vaunussa makoillen matka sujui mukavasti. Perille päästyämme Vino tarjosi meille vielä ilmaiseksi mahdollisuuden käydä suihkussa ja sen jälkeen söimme lounasta hänen ravintolassaan.

Risi Pal toi tavaramme Vinon luokse ja antoi meille junaliput. Seuraava yö oli tarkoitus viettää Delhin junassa. Delhissä meidän oli määrä tavata uusi kuski. Oli helpottavaa tajuta, ettemme näkisi Risi Palia enää. Kävimme vielä Vinon opastamina kiertämässä Bikanerin basaarit ja hyppäsimme sitten junaan.

Olin odottanut, että Intian junat olisivat kaoottisia paikkoja, joissa vuohet ja kanat vaeltelisivat ympäriinsä. Oli melkein pettymys havaita, että juna oli itse asiassa hyvin siisti, mukava ja oikeastaan aivan eurooppalaista tasoa. Yhtään eläintä en junassa nähnyt. Ehkä mielikuvani junat ovat pieniä paikallisjunia, tai sitten niiden aika on Intiassa jo ohi.

Noin tunnin matkustettuamme vaunuumme saapui rumpali, joka iski silmänsä meihin. Hän tuli kohdallemme, ja piti pitkän lauluesityksen säestäen itseään rummulla. Jostain syystä hän tuijotti lähes koko esityksen ajan minua. En tiedä mistä johtui, mutta minä tunnuin olevan selvästi suositumpi intialaisten keskuudessa kuin Rory ja Thomas.

Veronica luonnollisesti sai tyttönä eniten huomiota osakseen, varsinkin kulkiessaan olkaimettomissa topeissa. Miehet tuijottivat häntä kadulla täysin estottomasti ja ottivat myös valokuvia. Oudoin hyypiö tuli ensin pyytämään, että saisi ottaa hänestä kuvan. Veronica suostui ja poseerasi. Kuvan ottaminen kesti minuutin ja toisenkin. Yhtäkkiä huomasimme, että kaverihan ottaa videota! Veronica ei kuitenkaan tuntunut juuri moisista piittaavan. Hän siis myös jatkoi vielä meidän lähdettyämme Intiassa viikon verran, yksin. Sisukas tyttö.

Emme perustaneet rumpalin esityksestä kauheasti, ja arvasimme, että hän haluaa meiltä isot rahat, koska olemme turisteja. Päätimme antaa miehelle 14 rupiaa. Se ei riittänyt alkuunkaan, vaan rahat saatuaan mies rupesi vaatimaan lisää. Siinä vaiheessa otimme Roryn kanssa yhden Veronican rummuista ja aloitimme oman rumpushowmme. Esitimme sitä hetken ajan miehelle ja pyysimme sitten häneltä rahaa. Lopulta mies poistui kiukusta puhisten. Jälleen osoitus siitä, kuinka turistien pitäisi aina maksaa Intiassa kaikesta kymmenkertaisesti. Paikallisilta hän olisi luultavasti tyytynyt iloisesti viiteen rupiaan.

10. päivä: Delhi – viimeiset katedraalit ja kotimatkan aloitus

Delhissä meitä odotti uusi kuski. Hän oli huomattavasti Risi Palia leppoisampi veikko, joka hymyili paljon ja piti laulamisesta. Hän opetti myös meille laulun, johon kuului käsien taputusta. Sanat olivat suurin piirtein: “Hare rama / hare krishna / krishna krishna / hare hare”. Kyseistä laulua tuli hoilattua miekkosen kanssa sen verran, että se soi päässä vielä lentokoneessa.

Leppoisuudestaan huolimatta kaveri oli tosin samanlainen kuin muutkin intialaiset kuskit: jatkuvasti hän yritti viedä meitä juuri tiettyihin kauppoihin ja ravintoloihin provision toivossa. Tiesimme kuitenkin jo pelin hengen, ja saimme kuskin viemään meidät sinne minne halusimmekin. Teimme tehokkaahkon Delhi-kiertoajelun, josta mieleen jäi parhaiten Gandhi-museo. En ollut juuri aiemmin tutustunut Gandhin ajatuksiin, ja museossa ne olivat hyvin esillä. Mm. Gandhin “11 käskystä” oli kiinnostavaa lukea.

Koko Intian-matkamme aikana kukaan ei meistä ei ollut ollut ainakaan kovin pahasti sairas, eikä vatsaongelmiakaan ollut juuri ilmennyt. Mutta sitten söin lentokentällä kanapatongin, jonka kana maistui siltä, kuin se ei olisi aivan kypsää. Lentokoneessa tulikin sitten vietettyä laatuaikaa wc:ssä, ja seuraavana päivänä Hongkongissa en pystynyt syömään mitään. Kaiken huippu on, että ruokamyrkytys (tai mikä olikaan) ei tullut niinä kertoina, kun söimme käsin epämääräisissä kuppiloissa Jaipurin ja Jodhpurin sivukujilla, vaan aiheuttaja oli lentokentän Subway. Mutta hyvä niin, parempi oli olla kipeä vasta kotimatkalla kuin reissun aikana.

Yhteenveto ja vinkkejä

Reissu oli rankka, ja sen jälkeen oli aika vetämätön olo. Olen iloinen, että matka tuli tehtyä, ja monta hienoa juttua tapahtui. Siitä huolimatta en tosin ole kovin innokas lähtemään Intiaan uudelleen. Huijausyritykset, lika ja saasteinen ilma käyvät pidemmän päälle hermoille. Toisaalta jos nyt lähtisin uudelleen, tietäisin paljon paremmin, miten Intiassa kannattaa matkustaa.

Ensimmäistä Intian matkaa suunnitteleville suosittelen ainakin Lonely Planetin hankkimista ja sen lukemista jo etukäteen. Jonkinlainen käsiendesinfiointiaine tulee myös tarpeeseen, sillä Intiassa kädet likaantuvat helposti, saippuaa ei usein ole tarjolla ja syöminen tapahtuu käsin. Thomasin tökötti pelasti meidät varmasti monelta mahapöpöltä.

Matkantekoon en suosittele kuskin palkkaamista. Kaupunkien sisällä riksat ovat paras vaihtoehto ja niitä on joka paikassa. Junat ja sleeper busit (joita emme tosin testanneet, mutta matkalla tapaamamme ihmiset kehuivat niitä) ovat halpoja ja käteviä tapoja liikkua kaupunkien välillä. Yleisenä neuvona keneenkään ihmiseen ei juuri kannata luottaa sokeasti, vaan uskoa sen sijaan ainoastaan Lonely Planetia ja omaa tervettä järkeään. Kaikki hinnat pitää aina neuvotella etukäteen ja kaikesta voi tinkiä.

Jos kaiken tämän pitää mielessä, tulee kokemuksesta varmasti hieno. Mekin ehdimme lievistä vastoinkäymisistä ja huijausyrityksistä huolimatta kokea sinänsä varsin lyhyessä ajassa monta huikeaa hetkeä.

Intia, osa 2

1. marraskuuta 2007

Taiwanista on selvitty ja uutta Hongkongin kuulumistakin pukkaisi, mutta kirjoitellaan nyt ensin näitä vanhoja alta pois. Intianreissun toinen osa on yhtä megalomaaninen kuin ensimmäinenkin, ja kolmas samanmoinen on vielä luvassa.

4. päivä: Jaipur – Norsuratsastusta ja shoppailua

Saavuimme aamutuimaan Jaipurin linnakkeen liepeille. Linnake sijaitsi kukkulan laella, ja ylös linnakkeelle meille oli järjestetty norsukyyti. Jälleen oli rahastuksen makua ilmassa: kyyti maksoi 550 rupiaa ja kesti ehkä 10 minuuttia. Sisäänpääsystä linnakkeeseen piti sitten maksaa vielä erikseen. Thomas ja Veronica olivat jälleen haltioissaan linnakkeesta minun ja Roryn ollessa vähemmän innostuneita.

Päivän vietimme Jaipurin basaareissa, joissa Thomas ja Veronica osoittautuivat varsinaisiksi shopaholiceiksi ostaen järjettömän määrän kamaa: kankaita, tyynynpäällisiä ja Veronica jopa valtavan maton, jonka hän lähetti postitse suoraan Kolumbiaan. Ennen Veronican saapumista Thomas oli pitänyt shoppailunsa vielä joten kuten aisoissa, mutta nyt tuhoisa parivaljakko pääsi irti, ja jälki oli melkoista koko loppureissun ajan.

Jaipurin hotellissamme tapasimme vartijan, jolla oli hieno vyö. Veronica päätti, että hän haluaa ostaa vyön mieheltä. Meidän muiden päivitellessä hän ryhtyi tinkaamaan, josko vartija myisi vyönsä. Ensin tämä ei ymmärtänyt asiaa, sitten puisteli päätään. Pään puistelu tosin on intialaisten tyypillinen reaktio kaikkeen, ja itse asiassa se voi tarkoittaa yhtä hyvin “ei”, “kyllä” tai “en tiedä”. Veronican korottaessa hintaa vartija sitten yllättäen suostuikin! Niinpä Veronica lähti hotellista 100 rupiaa köyhempänä, mukanaan vartijan vyö. Intiassa kaikki taitaa olla kaupan.

Illalla päätimme hylätä kuskimme hetkeksi ja kokeilla sen sijaan riksakyytejä. Valitsimme umpimähkään Lonely Planetista Ice Spice -nimisen ravintolan ja otimme kolmipyöräisen moottoririksan, jolla oli jostain syystä kaksi kuskia. Kuskit osoittautuivat hilpeiksi veikoiksi, jotka veivät meidät perille varsin halvalla, joskin vasta kysyttyään sitä ennen tietä noin kolmelta eri ihmiseltä. Ylipäänsä riksakyydit toimivat Intiassa hyvin, kunhan muistaa neuvotella hinnan etukäteen. Kuskikaksikko yritti tosin kaupata meille huumeita, mihin sanoimme jälleen kohteliaan ein. Ice Spicen ruoka oli erinomaisen hyvää ja halpaa, ja tästä eteenpäin onnistuimme joka kaupungissa löytämään vastaavanlaisia halpoja ja hyviä ravintoloita. Tässä yhteydessä haluan kertoa hieman tarkemmin intialaisesta ruuasta ja myös antaa vinkkejä, varsinainen matkakuvaus jatkuu seuraavan päivän kohdalla.

Yleisenä ohjenuorana voisi todeta, että kun vain löytää oikeat paikat, 50 rupialla saa jo kohtuullisen kokoisen lounaan tai illallisen, ja 100 rupialla saa jo todellisen herkkuaterian. Jos haluaa liharuokaa, joutuu tosin pulittamaan enemmän. Liharuoan syömiseen Intiassa ei kuitenkaan ole juuri syytä. Itse söin kaksi kertaa kanaa ja kerran kananmunaa, joka Intiassa lasketaan liharuokiin, mutta muuten pitäydyin koko reissun ajan kasvisruoissa. Siis minä, joka olen muuten käytännössä lähes antivegetaristi. Koulussa olen ottanut kasvisruokaa ehkä kolme kertaa. Mutta Intiassa on enemmän kasvissyöjiä kuin koko muussa maailmassa yhteensä, ja syyn ymmärtää: herkullisten kastikkeiden ja mausteiden ansiosta intialaiselle kasvisruoalle ei juuri mikään vedä vertaa.

Matkamme aikana tajusin, että ruoan puolesta on Suomen lisäksi vain kaksi maata, joissa voisin kuvitella asuvani: ikisuosikkini Italia pastoineen sekä Intia. Kiinalainen ruoka on ok, mutta minusta siinä on pielessä monta asiaa, joiden takia minulle ei juuri tule sitä ikävä, kun jätän Hongkongin. Näitä puutteita ei intialaisessa ruuassa ole. Tässä muutamia esimerkkejä:

1) Mausteet. Kiinalainen ruoka on turhan usein joko liian vähän maustettua, pelkästään tulista ilman makua tai sitten maustettu liian eksoottisesti. Intialaiset eivät ikinä epäonnistu maustamisessa. Kaikissa syömissäni ruoissa mausteet tuntuivat poikkeuksetta olevan juuri kohdallaan.

2) Kastikkeet. Olen aina ollut sitä mieltä, että kastike tekee hyvän ruuan. Kiinalaiset käyttävät jostain syystä kastikkeita todella niukasti. Intiassa useimmat ruoat ovat kastikeruokia, ja erilaisia reseptejä tehdä masala (mausteinen kastike) on miljoonia. Jokaisella ravintolalla on omat tapansa.

3) Leipä. Kiinassa ei syödä leipää juuri ollenkaan. Edes supermarketista ei saa kunnollista leipää, vaan lähinnä erilaisia makeita leivonnaistyyppisiä ratkaisuja sekä vitivalkoista vehnäleipää. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että leipä on olennainen osa ateriaa. Intiassa leipää on joka aterialla. Leipätyyppejä on lukuisia, mm. parantha, roti ja naan, joista viimeksimainittu tuntuu olevan jostain syystä ainoa, jota saa myös muissa maissa sijaitsevista intialaisista ravintoloista. Leivät ovat olennainen osa syömistä: tyypillinen ateria sisältää leivän ja kastikekulhon, ja syöminen tapahtuu käsin. Ensin murretaan pala leivästä, ja sitä käytetään kastikeottimena. Ehdoton suosikkini leivistä on vastaleivottu, lämmin valkosipuli-naan.

4) Maitotuotteet. Kiinalaiset eivät ymmärrä maitotuotteiden päälle. Hongkongissa paikallisessa ruuassa pitäytyvä rupeaa nopeasti kärsimään kalsiumin puutoksesta. Ainoa keino on käydä hakemassa supermarketista länsimaista tuotuja juustoja ja jugurtteja, jotka ovat jopa kalliimpia kuin Suomessa. Jälleen intialaiset onnistuvat täydellisesti. Herkullinen paneer-juusto on olennainen osa monia ruokalajeja, ja itse asiassa jos minun pitäisi suositella yhtä ruokalajia, joka on todennäköisesti hyvä ravintolassa kuin ravintolassa, niin paneer tikka masala on aina varma valinta. Jugurttipohjainen lassi puolestaan on perinteinen intialainen juoma, jota sitäkin on tarjolla lähes joka ravintolassa. Huonoimmillaan lassi maistuu tavalliselta jugurtilta, parhaimmillaan uskomattoman herkulliselta sekoitukselta tuoreita hedelmiä, jugurttia, mausteita ja pirtelöä.

5) Makeiset. Intialaiset makeiset ovat usein maitopohjaisia. Omalta kohdaltani uskomattomin kokemus sattui Jodhpurissa. Maistoin siellä juustosta, maidosta ja sokerista tehtyä herkkua, joka maistui suomalaiselta jälkiruualta, jota olen saanut viimeksi 10-15 vuotta sitten. Kyseessä on “uunijuusto”, joka valmistetaan vasta poikineen lehmän maidosta. Koska lehmiä ei naapurissamme asu eikä tuttuihimme nykyisin lukeudu lehmänomistajia, en ole maistanut tuota suurta herkkua pitkään aikaan. Oli uskomaton kokemus törmätä moiseen lapsuuden makuun keskellä intialaisen basaarin hälinää.

5. päivä: Ranthambhore – jeeppisafari, mutta ei tiikeriä.

Viidentenä päivänä matkamme jatkui hieman pienempään paikkaan, Ranthambhoreen, jossa on oikeastaan vain yksi näkemisen arvoinen asia: luonnonpuisto, jonka erikoisuutena ovat sen 17 tiikeriä. Puistoon oli mahdollista päästä joko jeepin tai kamelin kyydillä. Valitsimme ensin mainitun vaihtoehdon, sillä siinä näkisi suuremman osan puistosta, mahdollisuudet nähdä tiikeri paranisivat ja lisäksi kameliratsastusta oli tarkoitus harjoittaa muutama päivä myöhemmin aavikolla. Kahdeksan hengen jeeppiin ahtautui meidän, kuskin ja oppaan lisäksi intialainen pariskunta, joka paljastui läheisen loistohotellin omistajiksi.

Safari oli “ihan kiva”. Avojeepillä huristelu hiekkateillä viidakon keskellä oli huisin hauskaa, puiston maisemat olivat hienoja ja erityisesti erikoinen, kapeista rihmamaisista oksista koostuva “walking tree” oli vaikuttava. Eläimiä sen sijaan emme valtavasti nähneet. Erilaisia kauriita näimme kyllä useita, samoin riikinkukkoja ja muita pienempiä lintuja, mutta siihen se sitten käytännössä jääkin. Yhdessä puskassa rymysi monitorilisko, josta tosin näimme vain vilauksen. Kaukana järvessä näkyi alligaattorin (tai krokotiilin, en muista kumman) pää. Opin muuten krokotiilin ja alligaattorin eron. Krokotiili näyttää tältä: ~~~~~“< Alligaattori taas: ~~~~~”c. Jos muistan oikein, saattoi olla myös toisin päin. ☺ Eroa on siis suun muodossa, krokolla se on kolmiomainen, alligaattorilla taas puoliympyrän muotoinen.

Harmittamaan jäi erityisesti se, että emme nähneet vilaustakaan tiikeristä. Erityisesti Thomas oli odottanut tiikerin näkemistä kovasti, ja hän harkitsikin jopa heräämistä aikaisin seuraavana aamuna ja menemistä safarille uudestaan, vain että näkisi tiikerin. Lopulta saimme kuitenkin hänet luopumaan aikeesta.

6. päivä: Jodhpur – sinisiä taloja, basaaritunnelmaa ja 7 tähden hotelli

Seuraavana päivänä oli edessä kahdeksan tunnin automatka Jodhpuriin. Emme halunneet, että koko päivä menisi hukkaan, joten halusimme lähteä jo yöllä. Risi Pal ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hän joutuisi taas ajamaan koko yön. Pienen neuvottelun jälkeen saimme hänet suostumaan siihen, että lähtisimme matkaan aamuneljältä. Matka meni muuten mukavasti, mutta Risi Pal eksyi, ja sen seurauksena menetimme neljä tuntia, ja olimme lopulta perillä vasta neljältä iltapäivällä.

Jodhpur oli kenties näkemistämme Intian kaupungeista pahanhajuisin. Länsimaisen ihmisen käsityskykyyn ei ihan helpolla mahdu, miten ihmiset voivat asua kaiken sen saastan keskellä. Avoviemärit ovat nerokkuuden huipentuma, eivätkä kaduilla seikkailevat, läjiään joka puolelle läjäyttelevät lehmät helpota tilannetta. Intiakin vaurastuu kovaa vauhtia ja sen talous kasvaa, joten luulisi, että tällaiset asiat alkaisivat pikku hiljaa olla kunnossa. Mutta ehkä ihmiset ovat sitten vain niin tottuneita ainaiseen hajuun etteivät juuri välitä, eikä avoviemäreiden sulkemisella siksi ole kiirettä.

Jodhpurissa Risi Pal halusi jälleen viedä meidät provisiokauppaan, mutta tällä kertaa emme panneet vastaan, sillä kyseessä oli varsin lupaavan oloinen teetä ja mausteita myyvä liike. Liikkeen mies oli sen verran mukava ja teen ja mausteiden tuoksut niin houkuttelevia, että päädyin siitä ilosta itsekin tekemään muutaman ostoksen, vaikka hintaa ehkä hieman liikaa kertyikin. Erityisen innoissani olen valkosipulimasala-mausteestani. Ensi vuonna Juhon keittiössä kokataan intialaisittain.

Johdpurin basaari oli kaiken kaikkiaan erinomaisen miellyttävä ja hinnatkin olivat kohdallaan. Omalta osaltani kaupungin kohokohtia oli mausteiden oston ja juustoherkun maistamisen lisäksi shakkipeli, jonka pelasin kapealla kujalla paikallista herrasmiestä vastaan Veronican ja Thomasin tinkiessä viereisessä kaupassa. Voitin.

Thomasin ja Veronican ostohulluus saavutti Jodhpurissa huippunsa. Molemmat ostaa paukauttivat kuusi suurta rumpua! Kantamukset olivat sen verran suuret, että minä ja Rory jouduimme auttamaan loppureissun ajan rumpujen raahaamisessa. Tässä kieltämättä oli suureksi avuksi se, että meillä oli kuski, muuten rumpujen kuljettaminen olisi ollut käytännössä mahdotonta.

Johdpurissa kuulimme myös, että kaupungin lähellä sijaitsi seitsemän(!) tähden hotelli. Kyseessä tosin taitaa olla jokin Intian sisäinen tähtijärjestelmä, sillä kansainvälisen luokituksen mukaan maailmassa on vain yksi seitsemän tähden hotelli, ja se sijaitsee Dubaissa. Joka tapauksessa komeutta piti päästä katsomaan. Saavuimme hotellille pimeän tultua ja hiippailimme sisään. Olimme jo pääsemässä komeasti respasta läpi, kun Thomas erehtyi kysymään henkilökunnan edustajalta, josko hotellin baariin sopisi mennä nauttimaan virvokkeita. Tässä vaiheessa meille ilmoitettiin, että pelkästään hotellin tiloihin pääsemisestä tulisi pulittaa 2000 rupiaa, ja kyseinen summa vaadittaisiin meiltäkin, ellemme poistuisi välittömästi. Päätimme poistua.

Kokeet ohi, kurssi kohti Taiwania

25. lokakuuta 2007

Blogaamisen paradoksi on, että silloin kun on aikaa kirjoittaa, on se yleensä merkki siitä, että elämässä ei juuri sillä hetkellä tapahdu mitään kovin jännää. Jos taas jännää tapahtuu, on usein niin kiire sitä kokemaan, ettei meinaa ehtiä blogaamaan. Nyt esimerkiksi jännää on tapahtumassa Taiwanin-matkan muodossa, mikä tarkoittaa sitä, että loput Intian kuulumiset taitavat jäädä ensi viikolle. Sen sijaan kertaan nyt vain lyhyesti tämän viikon kuulumiset. Harmittaa hieman, koska tuollaiset matkaraportit pitäisi aina kirjoittaa saman tien, kun muistaa vielä kaiken tuoreeltaan.

Intian ja Taiwanin välissä oli siis viisi päivää, ja niiden aikana oli suoriuduttava neljästä harkkatyöstä, kolmesta välikokeesta ja kantoninkielisestä puheesta sekä polkaistava projektinhallintakurssin ryhmätyö käyntiin. Kaikki nuo on nyt jossain määrin tehty. Melkein jokaisessa on tullut mentyä sieltä, missä rima on matalimmalla, ja siltikin sen ylittäminen on tuottanut tuskaa, ainakin tämänpäiväisessä peliteorian kokeessa. Kuulin tosin huhun, jonka mukaan vaihtarit pääsevät käytännössä aina läpi kursseista, kunhan vain jotain räpeltävät tenteissä. Elän myös edelleen siinä käsityksessä, että vain opintopisteeni siirtyvät Suomen opintorekisteriotteeseen mutta arvosanat eivät. Toivottavasti näin, täyttä varmuutta en asiaan ole saanut vieläkään.

Koulujuttujen suunnalta kuuluu myös hyvää. New Media Workshopissa olin porukan ainoa nörtti, joten minulle langetettiin erikoistehtävä: kun muut kirjoittelevat uutisia, väkerrän minä Joomla!:lla kurssin uutissaittia uuteen uskoon. Moinen homma sopii minulle loistavasti, Hongkongin piirikuntavaalit uutisten aiheena kun ei jaksa kauheasti innostaa, toimivan uutissivuston kehittäminen sen sijaan kovastikin. Myös edellä mainitun ryhmätyön parissa tullee olemaan kivaa, sillä saimme hyväksytettyä sen aiheeksi Facebookin. :) Kun lisäksi Internet applications -kurssilla pääsee seuraavaksi koodaamaan Javaa (kyllä, tämä on iloinen asia), ja välikokeet ovat siis kokonaisuudessaan ohi, voisi koulusta taas muutaman viikon jatkuneen laman jälkeen vähän innostua. Tosin sitä ennen Taiwan, ja sieltä palattua on tiedossa kaikkea jännää, kuten Halloween (täällä ilmeisesti iso juttu) sekä vaihtaribileet raitiovaunussa. :)

Noin kolmen ja puolen tunnin päästä on siis tarkoitus lähteä Taiwania kohti. Sitä ennen voisi paitsi pakata myös yrittää ottaa vähän selvää, mitä Taiwanissa kannattaa nähdä, tällä hetkellä en tiedä kyseisestä mestasta juuri mitään. Ei näitä turhaan etukäteen suunnitella.

Intia, osa 1

22. lokakuuta 2007

Ajattelin, että olisi syytä kirjoittaa tässä vaiheessa raportti kymmenestä päivästäni Intiassa, niin kauan kuin kaikki on vielä tuoreessa muistissa. Tekstiä tuntuu syntyvän sen verran paljon, että pilkon paketin osiin. Siltikin kamaa on reilusti, joten kannattaa ehkä ottaa päivä kerrallaan. ☺ Kuvia en jaksa postaukseen liittää, ne on jälleen kerran kätevämpi uploadata Flickriin ja Facebookiin.

1. päivä: Delhi – huonoa ilmaa, kaoottista liikennettä ja heikkoa hotellimajoitusta

Saavuimme Delhin lentokentälle aamukolmelta paikallista aikaa. Heti ulos astuessamme tunsin nenässäni Intian. Kokemus ei ollut miellyttävä. Jos Hongkong onkin saasteinen, ovat Intian suurkaupungit vielä aivan eri luokkaa. Koko reissumme ajan seurueemme jäsenet kokivat hengitysvaikeuksia ja nenästä tuli mustaa jatkuvalla syötöllä.

Lentokentällä meitä odotti taksikyyti, jonka olimme tilanneet etukäteen hotellia varatessamme. “Taksi” osoittautui vähintään 25 vuotta vanhaksi rähjäiseksi pakettiautoksi, jonka tavaratilaan oli sijoitettu muutama penkki. Kyseinen ajoneuvotyyppi tuntuu olevan Intiassa muutenkin taksikuskien suosiossa. Sokerina pohjalla oli auton maailman huonoin äänentoistojärjestelmä, jonka valtaisan rätinän seasta saattoi erottaa intialaisen musiikin helinän.

Saimme heti ensimmäisenä yönä maistiaiset Intian liikenteestä. Jostain syystä aina uuteen paikkaan matkustaessani tuntuu liikenne siellä hurjemmalta kuin missään muualla. Espanjassa autoa ajaessani kovat nopeudet, pienet turvavälit ja autojen parkkeeraus keskelle katua tuntuivat eksoottisilta. Hongkongin hurjastelevat pikkubussit, hullut taksikuskit ja kapeat vuoristoratamaiset mäkikadut olivat vielä astetta shokeeraavampia. Intia vie kuitenkin voiton kaikesta. Kolmipyöräiset riksat, kokonaisia perhekuntia kuljettavat skootterit ja kaiken keskellä poukkoilevat lehmät ovat ensimmäisellä kerralla uskomaton elämys. En ikipäivänä uskaltaisi ajaa autoa Delhin keskustassa.

Kaaosta lisää entisestään intialainen tapa käyttää torvea. Torvea käytetään mm. seuraavissa tilanteissa: a) jos on aikeissa ohittaa jonkun, b) jos joku on edessä, c) jos joku etuilee tai käyttäytyy muuten tökerösti, d) huvin vuoksi. Tästä seuraa, että joka sekunti useampi kuski painaa torvea samaan aikaan, jolloin tuntuu mahdottomalta erottaa, olisiko johonkin näistä toitotuksista syytä reagoida. Siitä huolimatta monissa autoissa – varsinkin rekoissa – lukee takana “blow horn” tai jotain vastaavaa, niiden taustapeilit kun ovat niin huonot, että ohittamisesta on syytä viestiä äänimerkillä. Taustapeilit eivät tunnu itsekään uskovan itseensä – tai käyttäjiinsä - sillä tyypillisesti niissä on teksti: “Objects in the mirror are closer than they appear”.

YouTubessa on hieno video, joka onnistuu tiivistämään olennaisen Intialaisesta liikennekulttuurista.

Lopulta pääsimme hotellillemme. Taksikuski vaati rohkeasti 100 rupian (vajaat 2 euroa) tippiä, eikä unenpöpperöinen seurueemme vielä tässä vaiheessa tajunnut, että summa oli Intian hintatasoon nähden aivan liian kova. Hotellihuoneemme sen sijaan oli mukavan halpa: 400 rupiaa kolmelta hengeltä. Huone osoittatuikin hintansa veroiseksi: lakanoita ei ollut tarjolla, kolmanneksi vuoteeksi oli vain pari sohvatyynyä, sängyt olivat käsittämättömän likaiset ja suihku käyttökelvoton. Onneksi meillä ei ollut myöskään kuin pari tuntia aikaa nauttia huoneen mukavuudesta, sillä jo kuudelta aamulla oli noustava ylös, jotta ehtisimme Agran junaan.

2. päivä: Agra – Taj Mahal ja tarjous josta olisi kannattanut kieltäytyä

Herätys oli siis kukonlaulun aikaan, koska tarkoitus oli ehtiä mahdollisimman aikaisin Agraan, Taj Mahalin kaupunkiin. Tietojemme mukaan junia meni vain yksi päivässä, ja se oli lähdössä kahdeksan aikaan aamulla. Rautatieasemalla tapasimme kuitenkin virkailijaksi esittäytyneen miehen, joka kertoi, että olimme väärällä asemalla. Hän kehotti meitä astumaan taksiin, joka veisi meidät ensin matkatoimistoon junalipun ostoa varten ja sen jälkeen oikealle asemalle. Mies puhui tietenkin täyttä soopaa, mutta unenpöpperöisinä homma meni täydestä.

Matkatoimistolle saavuttuamme Rory ja Thomas painelivat sisään ostamaan lippua minun jäädessä pitämään silmällä autoa, jossa tavaramme olivat. Kuskimme tuntui jostain syystä olevan kovasti innostunut minusta ja halusi ottaa kanssani valokuvia, joissa piti minua kädestä. Kuskin kaveri puolestaan tarjoutui näyttämään minulle kännykästään “Tarzan-elokuvan”, joka osoittautui kovaksi pornoksi.

Matkatoimistossa virkailija kertoi, että  aamujuna oli jo mennyt. Toinenkin juna olisi tosin tarjolla, mutta se lähtisi turhan myöhään. Hän myös arvosteli kovin sanoin Intian junia ja tarjosi meille huomattavasti mukavampaa matkustustapaa: saisimme käyttöömme oman kuskin, joka veisi meidät juuri sinne minne haluamme. Tuumimme, että tällä tavalla säästäisimme huomattavasti aikaa ja ehtisimme nähdä paljon enemmän Intiaa kuin jos tekisimme kaiken itse. Päädyimme lopulta ottamaan paketin, johon kuului kuskin lisäksi hotellimajoitus melkein kaikille öille sekä kamelisafari Bikanerissa ja norsuratsastus Jaipurissa. Maksoimme tästä kaikesta aivan liikaa, mutta tässä vaiheessa se ei jostain syystä tuntunut niin pahalta.

Kuskimme Risi Pal vaikutti mukavalta mieheltä. Hyppäsimme hänen autoonsa ja suuntasimme kohti Agraa. Auto tuntui heti alkuun erinomaisen mukavalta tavalta taittaa matkaa, sillä siitä käsin pääsi seuraamaan aitiopaikalta ohi vilistävien kylien elämää ja liikenteen sekamelskaa. Olimme tyytyväisiä päätökseemme.

Ensimmäinen aavistus siitä, että kuskilla ei kenties olisikaan täysin puhtaita jauhoja pussissaan, heräsi kun pysähdyimme syömään hänen suosittelemaansa paikkaan. Ravintola oli Intian hintatasoon nähden naurettavan kallis ja ateria oli kenties heikoin koko matkamme aikana. Tajusimme, että kuskilla oli todennäköisesti diili erinäisten ravintoloiden kanssa: hän vie turistit syömään, ja ravintolat maksavat hänelle provisiota. Sama meno jatkui koko loppureissun ajan: kuski yritti puoliväkisin viedä meidät valitsemiinsa kauppoihin ja ravintoloihin. Ensimmäisen kerran jälkeen opimme kuitenkin sanomaan ei.

Onneksi Thomas oli ostanut Lonely Planet Indian. Käsittämättömän hyvä matkaopas, jota suosittelen ehdottomasti kaikille intianmatkaa suunnitteleville. Ilman sitä ei matkaan kannata lähteä, jos haluaa päästä halvalla ja välttää huijarien metkut. Yleinen tendenssi Intiassa nimittäin on, että kaikki jotka puhuvat sinulle valehtelevat, koska haluavat hyötyä sinusta jotenkin. Turistin pitää olla todella tarkkana, ja joskus tahtonsa saa läpi ainoastaan olemalla tarpeeksi vihainen.

Lonely Planet auttaa monesta pälkähästä mm. kertomalla, mitä mistäkin kannattaa maksaa ja mihin ravintoloihin kannattaa mennä. Kuski luonnollisesti ei tuntunut tuntevan yhtään kirjan suosittelemista ravintoloista, eikä millään tahtonut löytää niitä osoitteen tai paikallisilta kysymiensä neuvojen perusteella. Lopulta päätimme hylätä kuskin palvelut ruokapaikkojen suhteen ja turvautua iltaisin halpoihin riksakyyteihin. Riksatkin yrittävät toki vetää välistä, mutta kun vain sopii etukäteen määränpään ja hinnan, pääsee kyllä haluamaansa paikkaan. Useinkin tosin sattui, että riksat eivät meitä kyytiin ottaessaan vielä tienneet missä määränpää oli vaikka näin vakuuttivatkin, ja ohjeita jalankulkijoilta kysellessä tuli helposti kierrettyä puoli kaupunkia. Hinta kuitenkin pysyi alun perin sovitussa.

Taj Mahal tuli sentään nähtyä. Komea rakennushan tuo, mutta vahvisti jälleen kerran jo aiemmin matkustaessa kokemani tunteen: komeidenkaan rakennusten ja monumenttien näkeminen ei oikein anna minulle mitään. Onhan noita katedraaleja nähty. Minä haluan tehdä asioita, tavata mielenkiintoisia ihmisiä ja kokea uusia elämyksiä, turistinähtävyyksien kiertämisessä en näe juuri mieltä. Tässä asiassa Rory oli kanssani samaa mieltä, mutta Thomas sen sijaan rakastaa monumentteja. Taj Mahalissa kaveri otti varmaan 300 kuvaa, saman verran kuin minä koko matkan aikana. ☺ Myöhemmin matkan aikana tulikin jonkin verran väännettyä siitä, onko aina pakko yrittää juosta läpi jokaisen kaupungin kaikki katedraalit.

Taj Mahalin liepeillä tein myös ainoat erinäisiltä joka hetki hihassa roikkuvilta tavarantyrkyttäjiltä tekemäni ostokset. 10 Taj Mahal –postikorttia irtosi vajaalla eurolla, puisen shakkipelin hinta tuli pitkän tinkimisen jälkeen 20 eurosta alas vajaaseen kahteen euroon. Todennäköisesti minun olisi pitänyt päästä molemmissa tapauksissa vielä alempaan hintaan. Shakkipelin tinkimisprosessi oli sentään hauska: tyyppi tarjosi peliä 1200 rupialla, totesin että maksan 100 ja lähdin kävelemään pois. Miekkonen seurasi minua n. 15 minuutin ajan hintaa jatkuvasti alentaen, totesin jokaiseen tarjoukseen maksavani tuon 100 rupiaa. Ja sillä hinnalla peli lopulta lähti mukaani.

Illalla kuski vei meidät ensin kahteen provisiokauppaan, joista poistuimme nopeasti. Sen jälkeen pyysimme häntä viemään meidät halpaan ravintolaan. Hän vastasi tyypillisellä intialaisen suusta kuullulla lauseella: “Don’t worry my friend.” Tämän jälkeen hän vei meidät jälleen naurettavan kalliiseen paikkaan, josta kävelimme saman tien ulos. Nyt olimme jo melko vihaisia, joten kuski katsoi parhaaksi toteuttaa toiveemme ja viedä meidät muiden kuskien suosimaan paikkaan. Ruoka siellä oli todella halpaa ja kerrassaan herkullista.

Illalla tapasimme myös mukavan musiikkikauppaa pitävän miehen, joka kertoi, ettei kuskeihin kannata luottaa. Hän kertoi pystyvänsä järjestämään kyytejä eri kaupunkien välillä todella halvalla. Miehen luotettavuutta tosin vähensi hieman se, että hän katsoi asialliseksi yrittää myydä meille oopiumia, eli siis käytännössä heroiinia. Yhteensä meille tarjottiin matkamme aikana huumeita noin viisi kertaa, joista kaksi kertaa oopiumia. Se on paljon, varsinkin kun kyseessä olivat elämäni ensimmäiset kerrat, kun minulle on yritetty myydä huumeita.

Yöllä hotellihuoneessa keskustelimme vakavasti. Rory oli tullut katumapäälle tekemämme varauksen suhteen ja halusi perua koko jutun. Thomas taas halusi jatkaa. Itse olin kahden vaiheilla, mutta kallistuin lopulta sille kannalle, että jos olisi mahdollista saada rahat takaisin, niin tekisimme niin ja jatkaisimme matkaa ominemme, ilman dominoivaa kuskia. Seuraavana päivänä oli muutenkin tarkoitus suunnata takaisin Delhiin hakemaan Veronicaa lentokentältä, joten päätimme piipahtaa sitä ennen matkatoimistossa.

3. päivä: Delhi – alennus, odottelua lentokentällä ja yöllinen autoreissu

Saavuimme Delhiin rähinämielellä. Olin tosin melko varma siitä, että rahoja emme saisi takaisin, mutta toivoin ainakin tuntuvaa alennusta. Rory sen sijaan oli jääräpäisesti päättänyt saada koko summan takaisin. Pitkän inttämisen jälkeen meille luvattiin 3000 rupian alennus henkeä kohden sekä junalippu Bikanerista Delhiin. Saimme lopulta myös Roryn suostumaan tähän. Jälleen osoitus siitä, miten Intiassa saa tahtonsa läpi välillä ainoastaan olemalla vihainen. Rory oli edelleen apealla mielellä, mutta päätimme, että ottaisimme reissusta kaiken irti inhasta kuskista huolimatta. Tästä lähin komennossa olisimme me emmekä kuski.

Väittelyn jälkeen söimme herkullisen illallisen paikassa, jota Roryn tuttava oli suositellut. Ruoka tosin oli melko mausteista, ja mausteisella ruualla on minuun tietty vaikutus: rupean hikoilemaan. Rorya ja Thomasia huvitti kovin, kun käytin kymmenkunta lautasliinaa hien pyyhkimiseen kasvoiltani. Illallisen jälkeen vietimme muutaman tunnin läheisellä ostoskeskusalueella ja suuntasimme sitten hakemaan Veronicaa. Lentokentällä havaitsimme jälleen kerran, että intialaiset rahastavat mielellään kaikella mahdollisella: jotta pääsee sisään lentokentälle odottamaan saapujia täytyy maksaa 60 rupiaa! Periaatteesta emme maksaneet vaan hengailimme ulkona Veronican saapumiseen asti.

Seuraavaksi yöksi emme olleet varanneet lainkaan hotellia, sillä tarkoituksena oli ajaa huristella yötä myöten Jaipuriin. Risi Pal pyysi vähintään yhtä meistä pysymään koko ajan hereillä, jottei hän nukahtaisi rattiin. Otin yhden yövuoroista ja keskustelin muutaman tunnin ajan kuskimme kanssa. Hän kertoi mm. uskonnostaan ja perheestään (intialaiseen tapaan hänen kanssaan samassa talossa asuvat hänen vanhempansa, hänen vaimonsa ja kaksi lastaan sekä hänen veljensä perheineen). Hän oli myös kovin innokas puhumaan seksistä ja kyseli ihmetellen, onko todellakin niin, että Suomessa monet harrastavat seksiä jo ennen avioliittoa. Hän myös harmitteli sitä, että vaikka iso perhe onkin muuten mukava, niin se aiheuttaa tiettyjä rajoitteita seksin harrastamisen suhteen. Keskustelu oli kaikessa hämmentävyydessään varsin mainio. Minulle tuli taas hyvä tunne kuskistamme: ehkä mies olisi kaikesta huolimatta sittenkin kelpo tyyppi.

Muutama tunti Intiaan

10. lokakuuta 2007

Perus lentokenttablogaus. :) Nailla on taalla ilmainen netti ja meilla on vahan luppoaikaa, jotenkinhan se pitaa kayttaa hyvaksi. Mitaan erityista asiaa ei sinansa ole. Koulukiireista on jotenkin tullut selvittya, ja tenttikin oli onneksi helpohko. Viimeisen harkankin palautin n. 5 minuuttia ennen lahtoa kentalle.

Onnistuin tunkemaan kaiken Intiassa tarvittavan uskolliseen reppuuni, joten rinkkaostoksille ei tarvinnut lahtea. Rory panee kylla viela paremmaksi: kaverilla on pelkastaan minimaalinen reppu, jossa tyyliin pari t-paitaa ja parit bokserit, siina kaikki. Oikea asenne toki, mitapa sita turhia kamoja roudaamaan, sehan on vain 11 paivaa. Thomasilla taas vastaavasti valtava maara erinaista tavaraa, han haluaa olla varautunut kaikkeen. Kyseiset kaksi kaveria ovat kylla melkein joka suhteessa kuin yo ja paiva, saa nahda miten kemiat toimivat nainkin pitkan reissun aikana. Molemmat kylla todella hyvia tyyppeja, joten eikohan tasta selvita.

Rory on muuten Manchesterista ja puhuu paikallista murretta, josta ei saa kerta kaikkiaan mitaan selvaa. Edes Thomas ei usein ymmarra mita kaveri selittaa, vaikka natiivipuhuja onkin. Yksi omista tavoitteistani tan reissun aikana onkin oppia puhumaan samalla tavalla kuin Rory, ainakin muutama lause. Varmasti saa rispektia kotipuolessa.

Mutta nyt aika menna on, Intiaaaan! ->

Hulinaa

7. lokakuuta 2007

Minulla taitaa olla aika vahvasti verissä se, että olin sitten missä päin maailmaa hyvänsä, tuppaan täyttämään kalenterini aika tehokkaasti erinäisellä ohjelmalla. Esimerkiksi tällä hetkellä noin kaksi ja puoli viikkoa tästä päivästä eteenpäin tiedän menoni aika tehokkaasti. Tämä johtuu käytännössä siitä, että lähden kolmen päivän päästä Intiaan, ja sieltä tultuani ehdin olla kuusi päivää Hongkongissa, ja sitten viideksi päiväksi Taiwaniin.

Ennen Intiaa pitäisi ehtiä vielä tekemään useita harkkatöitä ja lukemaan tiistain tenttiin, ja maanantai menee todennäköisesti tehokkaasti viisumia ja lentolippuja noutaessa. Reissun suunnitteluunkin pitäisi vielä käyttää jonkin verran aikaa. Melkein jo stressiä pukkaa. Sama meno jatkuu heti matkan jälkeen: tiedossa on kolme tenttiä lisää, ja lisäksi pitää taas saada harjoitustöitä tehtyä pois alta ennen Taiwania.

Tämä blogi päivittyy todennäköisesti seuraavan kerran vasta Intian jälkeen. Silloin sanottavaa onkin varmaan sitäkin enemmän. Tarkoitus on nähdä mm. Taj Mahal, tiikerisafari, hiekasta rakennettu kaupunki sekä Kama Sutran synnyinsijat. :) Matkakuume, se on jännä.

Naamakirja rulettaa

2. lokakuuta 2007

Koska pitäisi tehdä koulujuttuja, blogaan tänään jo toisen kerran. Selasin sattumanvaraisesti seuraamiani suomalaisia blogeja, ja kovin monessa merkinnässä kohkattiin Facebookista. Koska Naamakirjasta on tullut minulle kovin tärkeä väline viimeisen kuukauden aikana, on siitä syytä kirjoittaa muutama sana.

Kuten useimmat varmasti tietävät, Facebook on web-palvelu, johon käyttäjä voi luoda oman profiilinsa. Profiiliinsa käyttäjä voi lisätä mm. kuviaan sekä erilaisia ohjelmia (vaikkapa maailmankartan, jolta selviää, missä kaikissa maissa käyttäjä on käynyt). Käyttäjät voivat myös merkitä toisiaan ystävikseen. Kavereille voi viestiä monin eri tavoin: heille voi lähettää yksityisviestejä hyvin samaan tyyliin kuin sähköposteja lähetetään, heidän julkisessa profiilissaan näkyvälle “seinälle” voi kirjoittaa, ja kavereita voi myös tägätä omiin kuviin ja videoihin, joissa kyseiset kaverit esiintyvät.

Facebook-innostus iski tuttuihini kesällä. Sitä ennen sitä olivat käyttäneet lähinnä ulkomailla vaihdossa olleet kaverini. Kesän innostuksen - ja edessä olevan vaihtosyksyn - innoittamana loin itsekin itselleni profiilin elokuussa. Monta elokuista tuntia meni profiililla leikkiessä ja erilaisia ohjelmia siihen lisätessä. Pian iski kyllästys. Ohjelmista jotkut - esim. juuri nuo where i’ve been -kartat - ovat oikeasti kivoja, mutta suurin osa on kyllä aika turhaa kamaa. Ninja-, piraatti- ja ihmissusiarmeijojen kerääminen kiertokirjeitse on ehkä sieltä ärsyttävimmästä päästä (myönnetään, minäkin rupesin aluksi ninjaksi, ja rekrysin muitakin).

Vaihdossa ollessa Facebookista on tullut minulle lähes välttämätön apuväline. Profiilia tulee vilkuiltua usein jopa monta kertaa päivässä. Höpöhärpäkkeistä en enää jaksa innostua, vaan tärkeimmässä osassa ovat kaksi Facebookin perustoiminnallisuutta: yhteydenpito ihmisiin ja kuvien/videoiden jakaminen.

Anski totesi taannoin, ettei enää nykyisin juurikaan laita ihmisille sähköpostia, vaan sen sijaan laittaa aina viestiä Facebookiin. Esimerkiksi tapahtumista - vaikka synttäribileistä - on kätevintä ilmoittaa Facebookin kautta. Sillä myös tuntuu tavoittavan ihmiset paremmin kuin sähköpostilla. Facebook on myös kätevä tekosyy ottaa yhteyttä tuttuihin, joista ei ole syystä tai toisesta kuullut pitkään aikaan mitään: puhelimella soittaminen on pelottavaa, mutta kaverin seinälle on kätevä kirjoittaa puolihuolimattomasti kuulumisten kyselyjä. Arvoon arvaamattomaan Facebook nousee vaihtosyksyn jälkeen: ilman sitä yhteydenpito täällä saatuihin kavereihin voisi kuihtua hyvinkin nopeasti.

Kuvien ja videoiden lisäämistä profiiliini en ole vielä itse tullut juurikaan harrastaneeksi. Muut ovat kuitenkin sitäkin enemmän. Tällä hetkellä muut ovat tägänneet minut yhteensä 26 kuvaan sekä kolmeen videoon. Suunnilleen jokaisella vaihtarilla on digikamera, joten täällä pärjäisi periaatteessa loistavasti ilman omaa kameraa, muiden ottamat kuvat kun löytää kätevästi Facebookista.

Itsekin ajattelin ruveta lisäilemään kuviani ja tägäilemään muita, jahka saan aikaiseksi. Vähän vielä pähkäilen, käyttääkö ennemmin Flickriä vai Facebookia. Todennäköisesti tulen käyttämään molempia. Flickrin kuvia pystyvät kätevästi katsomaan myös ei-jäsenet (esimerkiksi vanhempani), Facebookiin taas haluan lisätä kuvia, koska vaihtarien kuvanjakoyhteisö on siellä.

USA:ssa tilanne on tällä hetkellä jo sellainen, että käytännössä kaikilla yliopisto-opiskelijoilla on Facebook. Suomessa Facebookin läpimurtoa saattaa vaikeuttaa esimerkiksi IRC-Gallerian suosio. Toisaalta IRC-Galleria taitaa olla tällä hetkellä enemmän yläaste-lukioikäisten juttu, Facebook taas opiskelijoiden. Joka tapauksessa uskon, että vuoden päästä tilanne tulee suomalaisyliopistoissa olemaan sama kuin Jenkeissä: ilman Facebook-profiilia ovat enää vain vastarannankiisket. Kasvuvauhti on ainakin hurja: vähän aikaa sitten Facebook tuplasi suomalaisten käyttäjiensä määrän kahdessa viikossa, ja edelleen joka viikko liittyy tuhansittain uusia käyttäjiä.

Maailmalla Facebook leviää yhä kiihtyvää vauhtia myös muiden ikäryhmien keskuuteen: monet yli 30-40 -vuotiaat ja vanhemmatkin haluavat luoda itselleen profiilin, ja työtarjoukset satelevat. Vesa mainitsi taannoin jossain keskustelussa, että joidenkin mielestä Facebook olisi jo ajamassa työnvälityspalveluna LinkedInin ohi. Kenties Facebookilla on potentiaalia jopa ns. koko kansan web-palveluksi, joka kaventaisi sukupolvien kuilua netinkäyttäjien välillä. Seuraan tilannetta mielenkiinnolla - seinille kirjoitellen ja kuvia tägäillen.

Lisätietoa aiheesta kaipaavien kannattaa lukea taannoinen Tietoviikon artikkeli, jossa Facebookin arvellaan ainakin toistaiseksi olevan enemmän vapaa-ajan huvitus ja LinkedInin taas parempi työkalu työelämän tarpeisiin. Toisaalta lopullisen päätöksen asiasta tekevät käyttäjät.

Epäonnea barbimaassa

2. lokakuuta 2007

Muutama päivä sitten totesin, että uskaltaisin tehdä sen. Hypätä benjihypyn. Eikä ihan minkä tahansa, vaan maailman korkeimman sellaisen (tosin sitä ei hyväksytä Guinnessin ennätysten kirjaan, kun se on ylimääräisen vaijerin tms. takia liian turvallinen). Moinen hyppypaikka löytyy Macao Towerista. Etelä-Kiinaa tuntemattomille kerrottakoon, että Macao on kuten Hongkong, autonominen alue, joka liitettiin Kiinaan 1999. Macao kuului ennen Portugalille (Hongkong siis Iso-Britannialle).

Matkasimme siis eilen Macaoon benjihyppyaikeissa, mutta voi. Päivä oli tuulinen, ja jonkin aikaa odoteltuamme meille ilmoitettiin, että hyppääminen ei onnistuisi lainkaan. Muuta tekemistä oli siis keksittävä. Keksiminen ei ollut vaikeaa, sillä Macaossa on benjihypyn lisäksi oikeastaan vain yksi asia, joka kannattaa kokea: Venetian. Järjettömän kokoisen hotellin (tai hotellialueen) sisällä sijaitsee muun muassa maailman suurin kasino. Kasinoita Macaossa riittää, sillä se on ainoa alue Kiinassa, jossa uhkapeli on laillista.

Venetianin kasinolle kävi siis tiemme. Anskilla oli edellisestä reissusta hyvät muistot, sillä tuolloin blackjack-pöytä oli tuottanut 700 HKD:n voiton. Toisin kävi nyt: neljästä pelanneesta Anski hävisi 250, minä ja Asher molemmat 500 ja Philipp erinomaisen alun jälkeen lopulta suurimman summan, 600 HKD:ta. Kallella kypärin poistui porukkamme Venetianista. Macaon reissun kruunasi tyhmä idea kiivetä pitkää pölyistä rappukäytävää pitkin Venetianin torniin, jossa ei ollut juuri mitään nähtävää. Kiipeilyn takia olimme todella lähellä myöhästyä etukäteen maksetusta lautasta.

Jos Macaota pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi keinotekoinen. Kaupunki pullistelee toinen toistaan hullumman näköisiä kasinovirityksiä. Moni aidolta näyttävä rakennus tai esine paljastuu usein lopulta muoviseksi. Jopa kasinolla syömämme (sinänsä todella halpa) ruoka maistui jälkiruokaa myöten jotenkin keinotekoiselta. Muutamien vaihtareiden keskuudessa Macao onkin saanut lempinimen Barbie World legendaarisen ysäribiisin mukaan.

Kaiken huipentuma on tietysti Venetian: kompleksin sisälle on rakennettu valtaisa kopio Venetsiasta kanaaleineen ja värikkäine taloineen. Vain ikkunalaudalla kuivuvat pyykit puuttuvat. Luonnollisesti kanaaleissa seilaa ainakin kymmenkunta gondolia. Olihan tuo ihan hieno kokonaisuus ja noin, mutta jotenkin silti mieleen nousee kysymys: miksi?

Viikonloppukaan ei mennyt ihan putkeen. Lauantaina tosin tuli vietettyä rentouttava rantalomapäivä Lamma-saarella. Aurinkokin paistoi. Ensimmäinen Hongkongissa vietetty päivä jona laitoin oikeasti aurinkovoidetta! Ensimmäistä kertaa Hongkong myös tuntui siltä trooppiselta paratiisilta, joka se pinnan alla on, kunhan vain suuntaa hieman kauemmas kaupungin vilskeestä.

Sunnuntaina ja perjantaina sen sijaan harmaita hiuksia aiheutti ohjelmointiharkka. Ongelmana oli, että en kerta kaikkiaan saanut Perliä toimimaan omalla koneellani tuntien yrittämisen jälkeen, vaikka homman piti olla viiden minuutin juttu. Varsinainen koodaus jäi siis viimeisille hetkille ennen DL:ää (sunnuntaina keskiyöllä) ja tuli tehtyä lopulta todella huonosti, mikä harmitti, sillä kyseessä oli sinänsä kiva harkka. Puolinaisesti tehtyjen harkkatöiden sarja jatkuu. Jossain vaiheessa voisi ruveta tsemppaamaan niidenkin suhteen. Mutta huomiseksi olisi taas kovasti tehtävää ja turhan vähän aikaa…

Flunssaakin meinaa pukata, vaikka yritän sinnikkäästi tapella sitä vastaan. Aika moni on ollut täällä kipeänä, mitä en yhtään ihmettele. Sisätiloissa ilmastointi hönkii yleensä täysillä, niin että sisällä tulee jopa kylmä, ulkona taas on tappavan kuuma. Vähemmästäkin tulee kipeäksi.

Viikko Intiaan. Hii.

Rahaa on kuin roskaa, kiitos Bushin

27. syyskuuta 2007

Kun lähtee ulkomaille useaksi kuukaudeksi, on syytä pohtia, miten järjestää raha-asiansa. Täkäläiset vaihtarit turvautuvat pääasiassa kahteen menetelmään: joko he avaavat paikallisen pankkitilin ja siirtävät sinne rahaa kotimaastaan, tai sitten käyttävät luottokorttia. Luottokortin ongelma on, että kun sillä nostaa rahaa automaatista ulkomailla, veloitettaa pankki tästä nostosumman perusteella määräytyvän, yleensä muutaman euron suuruisen maksun. Siksi useimmilla on paikallinen pankkitili.

Minulla ei pankkitiliä ainakaan vielä ole, ja syy on käytännössä uskomaton laiskuus. Pankkitilin avaamista varten joutuu jonottamaan kolme tuntia pankissa, ja sitten joutuu vielä pelaamaan rahansiirtojen kanssa. En ole vain saanut asiaa tehdyksi. Nyt ryhdyin kuitenkin pohtimaan, josko laiskuus olisi sittenkin kannattanut.

Jos olisin heti vaihtojakson alussa vaihtanut isosti euroja hongkongin dollareiksi paikallista tiliä varten, olisin nyt aika paljon köyhempi. Hongkongin dollari on nimittäin sidottu jenkkidollariin, jonka kurssi on aikamoisessa syöksykierteessä. Se tarkoittaa, että suomalaisella tililläni makaavilla euroilla saa nyt aika paljon enemmän paikallista rahaa kuin kuukausi sitten. Ennusteiden mukaan sama suuntaus näyttäisi jatkuvan myös loppuvuoden. Tästä on tietysti kiittäminen USA:n “onnistunutta” talouspolitiikkaa. Kiitoksia siis vaan kovasti herra Bush, sinun ansiostasi olen kohta rikas.

Rahoille tuleekin heti käyttöä, sillä varasimme tänään lennot Intiaan. Ehkä jonkin verran kalliimmalla kuin olisin toivonut, mutta pääasia on, että olemme nyt oikeasti menossa. Lähdemme Roryn ja Thomasin kanssa matkaan keskiviikkona 10.10., Veronica seuraa perässä parin päivän päästä. Vietämme Intiassa 11 päivää, paluu on lauantaina 20.10. Tiibet pudotettiin siis lopulta tästä suunnitelmasta pois, kun sen synkronointi Intian kanssa tuotti ongelmia. Tarkoitus on kuitenkin tehdä sinne myöhemmin neljän-viiden päivän reissu jonain sopivana viikonloppuna.

Tänään oli myös asuntolamme ensimmäinen High Table Dinner. Kyseessä on juhlallinen illallinen, jota varten piti pukeutua oikein pukuun, jonka olin onneksi raahannut mukanani Suomesta. Olin etukäteen kuullut illallisista käytännössä pelkästään huonoa: meininki ei todellakaan tulisi olemaan kuin teekkarisitseillä. Monien asuntoloiden HTD:illä ei esimerkiksi saanut ottaa valokuvia eikä edes puhua! Odotettavissa saattaisi olla myös valtaisan pitkä juhlapuhe - kantoniksi. Illalliselle lähteminen ei siis varsinaisesti houkutellut, mutta ne sattuvat olemaan pakollisia kaikille - myös vaihtareille - joten mentävä oli.

Onneksi meidän asuntolamme HTD oli huomattavasti vapaamuotoisempi. Keskustelu ja valokuvien ottaminen oli sallittu, ja meillä oli varsin hauskaa lähinnä vaihtareista koostuneen pöytäryhmämme kanssa. Ehdimme jopa tilata oluet, mutta niiden juonti loppui lyhyeen, kun meille tultiin ilmoittamaan, että alkoholin nauttiminen HTD:illä on kielletty. Kummallista holhousta, oltiinhan kuitenkin ihan oikeassa ravintolassa, ja kaikki opiskelijat olivat täysi-ikäisiä. Onneksi alakerran Club Seven-Eleven palveli edukkain hinnoin, ja vaihtariporukan nähtiinkin poistuvan kesken illallisen useampaan otteeseen “miestenhuoneeseen”.

Huomenna aion pitää “asiat kuntoon” -päivän. Se tarkoittaa viisumin hankkimista Intian-reissua varten, kaupassakäyntiä, pyykinpesua, laskujen maksua, läksyjen tekoa ja muuta sellaista. Päivä on tarkoitus aloittaa jo hyvissä ajoin, mitä tosin uhkaa se, että tätä kirjoittaessani kello lähestyy vakaasti aamukolmea. Jotenkin se vain kummasti aina menee näin.