Yleinen sosiaalista webiä aktiivisesti käyttävien ihmisten ärsytyksen aihe on, että lähes jokaiseen palveluun tarvitsee luoda omat tunnuksensa, ja usein myös koota oma sosiaalinen verkosto. Kaverikutsujen lähettäminen kerta toisensa jälkeen samoille ihmisille eri palveluissa tuntuu typerältä. Monet hankkeet, kuten Data Portability, OpenID ja omalla tavallaan myös Facebook Connect ja Friend Connect, pyrkivätkin ratkaisemaan tätä ongelmaa.
Mutta kuinka selvää on, että kyseessä todella on ongelma, joka pitää ratkaista? Vähän aikaa sitten lukemani blogipostaus tuo hyvin esille ongelmia, joita sosiaalisten verkkojen yhdistämiseen liittyy. Tiivistettynä voi todeta, että aivan kuin reaalimaailmassa, ihmiset haluavat myös verkossa ylläpitää useita erilaisia sosiaalisia verkostoja, eivätkä välttämättä halua niiden kohtaavan.
Ihmiset rakastavat eksklusiivisuutta: sitä, että itse kuuluu johonkin ryhmittymään, johon muut, vaikka hyvätkin tutut, eivät kuulu. Hyvä esimerkki tästä on IRC. Teekkarikiltani Athenen “virallisella” IRC-kanavalla on kirjoitushetkellä 139 henkilöä. Periaatteessa siis kyseinen kanava on ideaalinen kommunikaatioväline, joka tavoittaa tehokkaasti kaikki tutut.
Tästä huolimatta on olemassa valtaisa määrä kanavia, joilla irkkaa erilaisia osajoukkoja virallisen kanavan populaatiosta. Usein näillä on toki selkeä tarkoitus – esimerkiksi killan hallituksen on hyvä päästä keskustelemaan asioista yksityisemmin, ja tietyn koulukurssin aiheet kiinnostavat ainoastaan kurssin osallistujia. Toisaalta monet näistä kanavista ovat selkeästi vain omituisia “salaisia” sisäpiirejä, joihin saattaa usein kuulua hyvinkin satunnainen porukka ihmisiä. Vaikka moisen sisäpiirin keskinäiset siteet olisivatkin melko löyhät, uusien ihmisten kutsumista kanaville arastellaan silti: mitä pienemmissä “salaporukoissa” itse on mukana, sitä enemmän tuntee olevansa “piireissä”.
Sosiaalisten verkkojen yhteydessä puhutaan usein ns. Dunbarin numerosta, jolla tarkoitetaan maksimimäärää sellaisia kontakteja, joihin ihminen kykenee järkevästi pitämään yhteyttä. Dunbar arvioi tuon luvun olevan n. 150. Dunbar ei kuitenkaan ota kantaa siihen, kuinka monta erilaista verkostoa tuon määrän sisällä voi olla. Tuo luku voisi siis periaatteessa olla jopa suurempi.
Käytän itse useita sosiaalisia verkostopalveluita. Osassa yhdistäisin kontaktiverkot mielelläni: esimerkiksi Last.fm:ssä, Facebookissa ja Del.icio.usissa voisi aivan hyvin olla kaikissa sama verkko. Poikkeuksiakin kuitenkin riittää: esimerkiksi työkontakteihin on kätevä pitää yhteyttä LinkedInin kautta, mutten välttämättä haluaisi samojen tyyppien näkevän Facebookiin tägättyjä bilekuvia Hongkongin reissulta.
Mikroblogipalvelut tuovat asiaan oman mausteensa, niissä kun kaverisuhteet voivat olla yksipuolisia: on siis mahdollista seurata itselleen täysin tuntemattomia ihmsiä. Qaikussa seuraan esimerkiksi muutamia suomalaisia sosiaalisen median aktiiveja, Twitterissä taas kiinnostavia kansainvälisiä tahoja. Nämä palvelut saattaisivat muuttua kannaltani vähemmän toimiviksi, jos kontaktilistalleni pamahtaisi vajaan 300 ihmisen Facebook-verkostoni.
Näiden poikkeusten takia ongelmia on tiedossa, jos verkkojen yhdistämisestä tulee tavalla tai toisella mahdollista. Entä jos joku haluaa minut verkostoonsa kaikissa palveluissa joita käyttää, mutta minä vain osassa niistä? Tuntuu epäkohteliaalta sanoa ei osassa palveluista mutta olla kuitenkin kaveri toisissa.
Onneksi nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole ainakaan vielä ajankohtaisia, kiitos useimpien palveluiden innosta pitää kiinni omista verkostoistaan ja suljettu puutarha -ajattelusta. Ehkä tämä ajattelu onkin lopulta sosiaalisen webin pelastus.