22
Sep 11

Digitaalinen maailma jakautuu kolmeen leiriin

Facebookin F8-konferenssista tulvivia uutisia seuratessa tuntuu yhä selvemmin siltä, että digitaalinen pelikenttä on niin ohjelmisto- kuin laitteistopuolellakin jakautumassa kolmeen selkeään leiriin. Näiden leirien johtohahmoina ovat Kolme Suurta: Google, Apple ja Microsoft.

Vain nämä kolme peluria ovat riittävän suuria pystyäkseen kilpailemaan lähes jokaisella digiteknologian suurimmista markkina-alueista. Muiden rooliksi jää lähinnä valita puolensa: vaikka yhteistyötä kannattaa tehdä kaikkien kolmen kanssa, on selviä rajalinjoja jo hahmottumassa sen suhteen, kuka leikkii kenenkin kanssa. Toki myös kolme suurta tekevät edelleen joillakin alueilla yhteistyötä, mutta vähenevässä määrin. Ne ovat jo niin isoja, ettei yhteistyölle toisten yhtä isojen pelurien kanssa ole enää kovin suurta tarvetta, sillä pienemmät kumppanit täydentävät puutteet riittävän hyvin.

Seuraavassa analyysi siitä, mitä näillä eri alueilla on tapahtunut ja tulee tapahtumaan jatkossa.

Älypuhelimet

Älypuhelinten osalta tilanne oli pitkään se, että puhelinten käyttöjärjestelmät olivat ohjelmistoyhtiöiden, itse laitteet taas laitevalmistajien heiniä. Tilanne on muuttunut selkeästi. Apple on aina valmistanut tuotteensa itse, niin softan kuin raudankin osalta. Nokia ja Microsoft solmivat alkuvuodesta tiiviin kumppanuuden, ja sen jälkeen Google osti Motorolan. Sekä Microsoft että Nokia haluavat selvästi päästä kontrolloimaan puhelinten valmistusprosessia tarkemmin. Tähän on selkeä syy: Applen resepti menestykseen piilee nimenomaan ylivoimaisessa käyttökokemuksessa, joka on saavutettu ottamalla vahva kontrolli

Tietokoneet

Apple on joukosta ainoa, joka valmistaa omat laitteensa. Chromebookin myötä Google otti kuitenkin askeleen lähemmäksi Applen kaltaista integroitua kokemusta, vaikka käyttikin edelleen alihankkijaa. Odotettavissa saattaa hyvinkin olla Motorola-oston tapainen kaappaus lähitulevaisuudessa. Microsoft ei ole vielä osoittanut merkkejä siirtymisestä laitevalmistuspuolelle, mutta veikkaukseni on, että tämänkin asian osalta tilanne muuttuu tulevaisuudessa. Integroitu yhtenäinen käyttökokemus on tulevaisuutta.

Käyttöjärjestelmät

Microsoft hallitsee edelleen Windowsillaan. Apple on vahvassa niche-asemassa, Google musta hevonen. Tulevaisuudessa Google pyrkii yhdistämään tavalla tai toisella kaksi eriytynyttä käyttöjärjestelmäänsä, Androidin ja Chromen, yhdeksi saumattomasti toimivaksi kokonaisuudeksi, jotta käyttökokemus eri päätelaitteiden välillä olisi yhtenäisempi. Googlen asema tulee vahvistumaan etenkin tableteissa ja kannettavissa. Myös Apple pyrkii tuomaan kahta käyttöjärjestelmäänsä, Mac OS:ää ja iOS:ää, lähemmäs toisiaan, ja Microsoft tekee samaa Windowsin ja Windows Phonen suhteen.

Selaimet

Internet Explorer hallitsee edelleen, mutta sen osuus on pienenemässä. Osuutta ei kuitenkaan syö perinteinen kilpailija Firefox, vaan yhä enenevässä määrin Googlen Chrome. Heikoin asema on Firefoxilla, jonka tulot ovat riippuvaiset Googlesta. Applen Safari on niche-selain, mutta säilyttänee asemansa, koska se on niin vahvasti integroitu Mac OS:ään ja iOS:ään, ja sillä on Applen tuki takanaan. Tulevaisuudessa Firefox tulee kuolemaan pois, sillä se ei kiinnosta tarpeeksi yhtäkään kolmesta suuresta, joiden panostukset kohdistuvat etupäässä niiden omiin selaimiin.

Sosiaaliset verkostot

Kolmesta suuresta vahvimmassa asemassa on tällä hetkellä yllättäen Microsoft. Sillä on vahva kumppanuus tämän alan tärkeimmän osaajan Facebookin kanssa. Vastaavasti Facebook hylkii Googlea ja Applea. Applen vastaus oli tyytyä sosiaaliseen verkostoon numero kaksi, eli Twitteriin, jonka Apple integroi tiiviisti osaksi iOS:ää. Google pyrkii Plus-palvelullaan tuomaan mukaan kolmannen merkittävän pelurin sosiaalisten verkostojen saralle, ja on toistaiseksi onnistunut siinä kohtuullisen hyvin, mutta kirittävää on vielä paljon.

Haku

Tällä alueella ykkösnimi on luonnollisesti Google. Microsoft kirii kuitenkin Bingillään vakuuttavasti, ja kumppanuus Facebookin kanssa asettaa Googlelle uusia haasteita. Applella ei omaa hakutuotetta ole, mutta sillä on taskussaan jokerikortti: Twitterin haku voi tulevaisuudessa osoittautua yllättävän merkittäväksi.

Toimisto-ohjelmistot

Microsoft jyrää työpöydällä, Google verkossa. Jatkossa Microsoftin haasteena on valloittaa verkko, Googlen taas päästä tarjoamallaan riittävän lähelle MS Officen desktop-kokemusta. Apple on niche-asemassa iWork-paketillaan, mutta sen tuotteilla on omat vakiintuneet kannattajansa, ja uskon että niiden suosio tulee lisääntymään Mac-koneiden ja iPadien suosion kasvun myötä.

Digitaaliset sisällöt

Kuten olen aiemmin tässä blogissa kirjoittanut, kaiken digitaaliseen muotoon muutettavissa olevan sisällön tulevaisuus on ns. vesihanamalli. Minun ei tarvitse omistaa kanistereittain vettä, riittää että sitä tulee tarvittaessa hanasta. Maksan siis kuukausittaisen tilausmaksun, ja sen jälkeen minulla on oikeus kaikkiin haluamiini sisältöihin. Tämä malli on yksinkertaisesti ihmisten kannalta se kätevin ja käytännöllisin tapa, joten lopulta se väistämättä voittaa. Vahvimmin ilmiö näkyy tällä hetkellä musiikissa Spotifyn, Rdion ja kumppaneiden myötä, mutta sama malli vahvistaa pikku hiljaa asemiaan myös elokuvien, tv-sarjojen, kirjojen, pelien, ohjelmistojen ja journalististen sisältöjen maailmassa.

Applella on iTunes, joka ei kuulu tähän maailmaan. Vielä. Odotettavissa kuitenkin on, että Apple vastaa pian haasteeseen, ja julkistaa tavan streamata sisältöjä (musiikkia ja elokuvia) iTunesin kautta kuukausimaksulla. Spotify puolestaan tulee olemaan Microsoftin leirissä. Tämä väite tuntuu ehkä hieman yllättävältä, mutta tämän päivän F8-konferenssi vahvisti tätä vaikutelmaa. Facebook, Spotify ja Microsoftin tuotteet integroituvat vahvasti saumattomaksi kokonaisuudeksi. Elokuvapuolelta samaan leiriin liittyi konferenssissa Netflix. Googlen vahvuus on YouTube, josta voi jo streamata elokuvia. Musiikkipuolella Googlella ei ole vielä mitään. Se halusi Spotifyn, mutta ei sitä saanut, ja nyt on liian myöhäistä. Villi veikkaus: Google ostaa pian Rdion, tai ainakin solmii sen kanssa vahvan kumppanuuden.

Yhteenveto

Mitä tämä kaikki tarkoittaa kuluttajan kannalta?

Toisaalta hyvää: edellä kuvatut yhteenliittymät ja diilit vahvistavat yhtenäistä käyttökokemusta. Minkä tahansa kolmesta leiristä valitsenkin, käyttökokemukseni on todella saumaton, ja ulottuu läpi kaikkien edellä mainittujen kategorioiden. Asioiden tekemisestä tietokoneella tai älypuhelimella tulee entistä intuitiivisempaa.

Toisaalta huonoa: leirien välillä liikkuminen tulee jatkossa olemaan entistä vaikeampaa. Jos haluaa käyttää iPhonea, surffata Chromebookilla ja kuunnella musiikkia Spotifyn kautta, kerjää itselleen vaikeuksia.

Teknologia mahdollistaa teoriassa suuren vapauden. Silti, halusimme tai emme, maailma muuttuu ainakin käyttämämme teknologian osalta suljetumpaan suuntaan.


27
Apr 11

Sosiaalinen media suosii helppoja ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin

Itseoppinut maahanmuuttokriitikko kertoo, että rajat on suljettava. Itseoppinut ilmastoskeptikko kertoo, että ilmastonmuutos on humpuukia. Itseoppinut talouskriitikko kertoo, että nykyinen rahajärjestelmä on tiensä päässä ja valtiot romahtavat pian. Itseoppinut miesasiamies kertoo, että naisille pitäisi määrätä pakollista seksipalvelusta. Itseoppinut ravintoterapeutti kertoo, että ihmisen tulisi syödä pelkästään mustikoita ja kaakaopapuja.

50 vuotta sitten he kaikki olisivat olleet kylähulluja, tai parhaassa tapauksessa keränneet ympärilleen parinkymmenen samanmielisen kylänmiehen lahkon, joka mouhuaa aikansa ja tekee sitten joukkoitsemurhan luolassa.

Tänään he kaikki saavat tuhansia seuraajia – verkossa.

Kymmenet blogit, nettifoorumit ja käsivarakameralla kuvatut YouTube-videot julistavat heidän sanomaansa. Pikku hiljaa he saavat tukijoukkoihinsa myös muutaman julkkiksen, ja kohta perinteinen mediakin kiinnostuu. Pian he kertovat näkemyksistään satojen tuhansien seuraamissa keskusteluohjelmissa ja väittelevät asiantuntijoiden kanssa.

Tätäkö se verkkodemokratia on?

Sosiaalinen media kuuluu kaikille

Marko Ylitalo kirjoittaa Ylioppilaslehdessä dorkien maihinnoususta. Tuoretta eduskuntavaalitulosta ihmetellessä on vaikea olla olematta samaa mieltä artikkelissa esitettyjen pohdintojen kanssa. Näissä vaaleissa pärjäsivät ne, jotka osasivat esittää yksinkertaisimpia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Tieteellistä pätevyyttä tai asiantuntijoiden tukea ei lausunnoilta edellytetty, uskottava esiintyminen ja itsevarmuus riittivät.

Internetin aikakaudella tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan ennen, ja se on kenen tahansa vapaasti käytettävissä. Lisäksi sosiaalinen media mahdollistaa sen, että kuka tahansa voi toimia vallan vahtikoirana paljastamalla havaitsemansa vallanpitäjien vehkeilyt blogissaan. Voisi siis kuvitella, että hölynpölystä jäisi kiinni entistä helpommin.

Mutta ei. Huuhaa menee läpi helpommin kuin koskaan. Sosiaalinen media kun ei ole vain tunnollisten ja terveellä järjellä varustettujen valistuneiden kansalaisten työkalu, vaan myös kylähullujen foorumi. Ja saatavilla olevan tiedon räjähdysmäinen määrä tarkoittaa, että jokaisen asian voi perustella vaivatta suuntaan tai toiseen ja löytää väitteensä tueksi helposti kymmenittäin uskottavalta kuulostavia lähteitä.

Tavallista kansalaista tarjolla olevan tiedon ja mielipiteiden suuri määrä hämmentää. Rationaalisten mielipiteiden muodostaminen ydinvoiman ja talouskriisin tapaisista asioista tuntuu täysin mahdottomalta. Onneksi on olemassa helppo ratkaisu – kuunnella sitä, joka esittää asian helpoimmin ymmärrettävällä tavalla. Eli siis populistia, joka oikoo mutkat suoriksi.

Avoimuuden kääntöpuoli

Tänään ilmestynyt Image kirjoittaa joukosta pari-kolmekymppisiä suomalaisia, jotka ovat hurahtaneet muun muassa hopeaan sijoittamiseen ja “superruokiin” – varsin hämmentävä yhdistelmä jo sinänsä. Sijoitustoimintaa pyörittää SilverBank-niminen taho, jolle alaikäiset tekevät töitä ilman palkkaa. Hopeapankkilaiset uskovat muun muassa, että “sosiaalinen media korvaa valtion” ja “koulutus on turhaa” ja aikovat perustaa oman lukion.

Porukan ajatuksista innostuneiden joukko kasvaa jatkuvasti. Ja miksipä ei kasvaisi. He tarjoavat juuri sitä mitä kansa haluaa: itseoppineiden yksilöiden populistisia näkemyksiä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Koulutuksen turhuudesta puhuminen vetoaa luonnollisesti eniten erityisen otolliseen kohderyhmään, eli niihin jotka ovat koulutusta vailla.

Ajan hengen mukaisesti porukka ei ole mikään sulkeutunut lahko, päinvastoin. Joukkion johtohahmot julistavat sanomaansa avoimesti blogeissa, YouTubessa ja Twitterissä ja vastaavat välittömästi kriitikoiden ihmettelyihin eri sosiaalisen median foorumeilla. Imagen jutussa pääjehu Risto Pietilä ihmettelee marttyyrina, että on varmaan ollut tyhmä, kun on kertonut yrityksen toiminnasta liian avoimesti.

Yksi meidän Avoin yritys -projektimme taustalla olevista ajatuksista on ollut suojella ideoitamme kertomalla niistä avoimesti. Näin kukaan muu ei voisi varastaa niitä ja väittää omikseen. SilverBank menee kuitenkin asteen pidemmälle. Se pyrkii oikeuttamaan kaiken tekemänsä sillä, että kertoo täysin avoimesti, mitä tekee. Se ei ole vanhan ajan korruptoitunut korporaatio, joka tekee pahojaan ja yrittää salata sen. Se toimii täysin päivänvalossa ja väittää kirkkain silmin, ettei missään tässä ole mitään arveluttavaa. Lähdeviitteetkin ovat kunnossa.

Demokratian seuraava haaste

Avoimen tiedon ja verkkodemokratian kanssa on edetty pitkälle. Wikileaks ja kumppanit varmistavat, että kaikki salattu tieto tulee kyllä esille tavalla tai toisella. Varjoihin piiloutuminen ei ole enää mahdollista. Demokratian seuraava haaste – verkossa ja muualla – onkin se, miten estetään piiloutuminen näkösälle. Kuinka saadaan suodatettua kaikesta kohinasta juuri se olennainen ja eroteltua paikkansa pitävä tieto keksitystä?

Medialukutaito ja lähdekriittisyys ovat tulevaisuuden kansalaisen tärkeimmät taidot. Ja sori vaan SilverVault, mutta minä uskon, että niiden taitojen oppimisessa on myös tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeässä asemassa se koulutus.


22
Feb 11

“Suomen parhaat verkkosivut” uhkaa minua ja muita bloggaajia oikeustoimilla

Suomen parhaat verkkosivut -kilpailu, josta kirjoitin aiemmin pariin otteeseen, on jälleen voimissaan. Tällä kertaa konstit ovat astetta järeämmät: sain juuri firman lakimieheltä sähköpostin, jossa todetaan seuraavaa:

“Nova Trotters Oy on tehnyt rikosilmoituksen ja tutkintapyynnön Nova Trotters Oy:tä, Websiterace Oy:tä  ja Suomen Parhaat Verkkosivut -kilpailua koskevista, valheellisista ja herjaavista nettikirjoitteluista. Lisäksi harkitsemme joidenkin kirjoitusten kohdalla haastetta ja korvausvaateita käräjäoikeuteen. Pyydämme, että poistatte foorumiltanne/blogistanne kaikki asiaa koskevat kannanotot välittömästi, niin emme vie asiaa eteenpäin kohdallanne.”

Samanlainen viesti on lähtenyt ilmeisesti tänään myös monelle muulle. Ja näin saamme jälleen kerran oppitunnin siitä, miten maineenhallintaa ei hoideta. Ensinnäkin on syytä todeta, että uhkaus on perätön: yrityksellä ei ole kunniaa, jota voisi loukata, eli yritysten toimintaa saa kritisoida netissä vapaasti. Näin ollen kukaan sähköpostiuhkauksen saaneista ei ole syyllistynyt laittomaan toimintaan.

Kyse on siis pelottelusta. Valitettavasti moinen ei vain tällä sosiaalisen median aikakaudella toimi. En usko että kukaan kilpailua aiemmin kritisoineista on viestin saatuaan poistanut kirjoituksiaan. Sen sijaan he ovat kirjoittaneet uusia, sellaisia kuin tämä. Jos kilpailu siis toivoi lisäjulkisuutta, sitä se tulee varmasti saamaan. Epäilen, että tämä case kiertää jo nyt ympäri Facebookia, Twitteriä ja foorumeita sellaisella vauhdilla, että viestin luulisi pian tavoittavan ne viimeisetkin tahot, jotka eivät vielä ole kilpailun todellisesta luonteesta kuulleet.


25
Aug 10

FarmVille-konsepti käyttöön kielenopiskelussa?

FarmVille ja muut “sosiaaliset”, Facebookin kautta pelattavat pelit ovat olleet valtaisa menestys viimeisen vuoden aikana. Olen odotellut jo hyvän aikaa, että joku keksisi valjastaa saman loistavan pelikonseptin johonkin hyötykäyttöön. Minusta se sopisi erinomaisesti esimerkiksi kieltenopiskeluun.

FarmVillen konseptin ytimenä ovat seuraavat seikat:  1) Pelin edetessä oma farmi muuttuu hienommaksi. 2) Aika, joka peliin kuluu päivässä, kasvaa pikku hiljaa. 3) Peliä pitää pelata joka päivä, muuten kasvit kuihtuvat. 4) Kaverit näkevät omat saavutukset. 5) Kavereilta voi pyytää apua farmin pyörittämiseen.

Jokainen näistä konsepteista toisi kielenopiskeluun uutta. Kielipelissäkin pitäisi rakentua jotain konkreettista, ja kieliaiheeseen sopisi mainiosti vaikka torni, joka kohoaa yhä korkeammalle (kohta 1). Kaikkien uskontokuntien edustajille tornivertaus ei tosin ehkä avautuisi.

Pelaaja saisi joka päivä ratkottavakseen harjoitustehtäviä, joiden vaikeustaso kasvaisi sitä mukaa, kun helpommat on ratkottu (kohta 2). Jos tehtävät suorittaisi joka päivä ajallaan, torni kasvaisi tasaisesti, muussa tapauksessa eroosio alkaisi kuluttaa sitä, ja pikku hiljaa se rapautuisi (kohta 3).

Viereisillä tonteilla voisivat näkyä kaverien tornit. Näin olisi helppo vertailla, kuka on kielenopiskelussa pisimmällä (kohta 4). Samaa kieltä opiskelevilta kavereilta voisi myös pyytää apua tehtävissä (kohta 5).

Rahantekovaihtoehtojakin tällaiselle pelille on lukuisia. FarmVille tekee rahaa sekä mainoksilla että myymällä virtuaalitavaraa, jonka avulla voi esimerkiksi huolehtia isosta pellosta lyhyessä ajassa. LanguageVillessä voisi mainostaa esimerkiksi erilaisia oppimateriaaleja, kielikursseja edistyneemmille sekä matkoja maihin, jossa kyseistä kieltä puhutaan. Oppimateriaaleja voisi hyvin myös myydä: jos tehtävät tuntuvat vaikeilta, osta tämä ja ratkaisut löytyvät! Tehokkainta olisi todennäköisesti, että osa oppimateriaaleista olisi ilmaisia, osa maksullisia.

Oppimateriaalien osittainen maksullisuus voisi tuoda lisäintoa myös päivärytmissä pysymiseenn: materiaaleja voisi johonkin rajaan saakka ostaa myös pelin omilla krediiteillä, joita puolestaan saisi tornin kasvattamisesta ja kavereiden kutsumisesta mukaan peliin. Nämäkin kikat tuttuja FarmVillestä.

Haasteena pelin tekemisessä olisi tietysti se, että kielitehtäviä pitäisi olla todella paljon. Mutta niitähän on maailma pullollaan, pitäisi vain ostaa niihin oikeudet.

Lisäjännää voisi saada siitä, että osa tehtävistä olisi sosiaalisia: peli voisi esimerkiksi huomata, että minä opiskelen pelin avulla ranskaa ja samaan aikaan ranskalainen perheenäiti opiskelee suomea. Tämän jälkeen peli antaisi molemmille tehtäväksi kysyä toiselta pelin välityksellä tiettyjä kysymyksiä kielellä, jota itse opiskelee. Google translaten APIn avulla olisi helppo tarkistaa, että lauseet joita kirjoitan olisivat todella kirjoitettu oikealla kielellä, joten huijaaminen ei onnistuisi. Näin kieltä joutuisi käyttämään konkreettisesti, ja samalla voisi kätevästi (ja sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla) tutustua sitä puhuviin ihmisiin.

Innokkaat pelinkehittäjät voivat varastaa tämän idean vapaasti. :)


14
Jun 10

Jalkapallon MM-kisat, nörttien juhla

Jalkapallon MM-kisat lienevät maailman suurin urheilutapahtuma, ainakin jos Internetiä on uskominen. Kisat näkyvät kaikkialla. Jättisaitit kuten Google ja YouTube muokkasivat logoistaan jalkapalloteemaiset ensimmäisenä kisapäivänä. Vielä pidemmälle meni Twitter, joka julkisti kokonaisen kisoille omistetun teemasivuston. Sivusto on ensimmäinen palvelun julkistama vastaavanlainen erillinen sisältökokonaisuutensa. Kotimainen Sanoma puolestaan julkaisi kisoja varten sekä sivuston että iPhone-applikaation.

Edellä mainituista palveluista selviää myös, mikä on tällä hetkellä kisojen puhutuin aihe. Se ei liity lainkaan ottelutapahtumiin, jotka ovat toistaiseksi sujuneet rauhallisissa merkeissä.

Kisojen tv-lähetysten ääniraitaa hallitsee torvista lähtöisin oleva älämölö, enkä puhu nyt Ylen ammattitaitoisista selostajista, vaan etelä-afrikkalaiseen kulttuuriin kuuluvista vuvuzela-soittopeleistä. Paikalliset kisakatsojat puhaltavat pelien aikana torviin niin raivokkaasti, että televisiolähetyksiä taustoittaa ärsyttävä, mehiläisten surinaa muistuttava kohina. Paikan päällä meteli on luonnollisesti vielä astetta armottomampi, ja siitä ovat valittaneet niin pelaajat kuin ulkomaiset katsojatkin. Paikallinen järjestäjätaho pysyy kuitenkin tiukkana, eikä suostu kieltämään toitotusta.

Internet tulee kuitenkin jälleen apuun. Nörtit ovat keksineet ratkaisun torviongelmaan: suodattamalla tietyt taajuudet pois äänestä vuvuzelat pystytään vaimentamaan lähetyksistä ilman, että muu ääni kärsii lainkaan. Linkkejä erilaisiin virityksiin pulpahtelee jatkuvasti esiin Twitterissä ja muissa yhteisöpalveluissa.

Seuraavaksi nähdään, pystyvätkö suuret mediatalot reagoimaan yhtä nopeasti. Ehtiikö Yle ottaa käyttöön suodatustekniikan kaikissa lähetyksissään ennen kisojen loppua? Toivottavasti. Se säästäisi monia korvia.

Valitettavasti Etelä-Afrikan helteessä tuskailevia pelureita ei keksintö auta. Kuka keksisi tavan, jolla ääni voitaisiin suodattaa heti paikan päällä, niin ettei se kantautuisi edes kentälle asti? Todennäköisesti jossain päin maailmaa joku pohtii juuri nyt tätäkin ongelmaa, ja törmään ratkaisuun muutaman päivän sisällä Twitterissä.

Edit 15.6. Eipä tarvinnut kauaa odotella: Ylen äänisuunnittelija löysi filtterit Googlella ja kertoo, että Vuvuzeloja aiotaan vaimentaa.


15
Jan 10

Innovaatioista

Olin keskiviikkona innovaatiojunan kyydissä. Joukko innostuneita ja intohimoisia ihmisiä matkasi junalla Helsingistä Ouluun ja takaisin ja pohti matkalla, miten maailmasta voitaisiin tehdä parempi paikka sosiaalisen median keinoin.

Reissu oli mainio. Tapasin paljon loistavia tyyppejä, joista osan kanssa olin keskustellut erinäisissä verkkoyhteisöissä, toiset olivat täysin uusia tuttavuuksia. Monta uutta ideaa, konseptia ja käytäntöä syntyi, ja lisäksi itse kullakin oli mahdollisuus testata vanhoja ideoitaan innostuneen porukan kanssa.

Tulipa myös vierailtua tulevaisuuden koulussa. Erityisen hienoa oli kuulla, että uutta kehitettäessä ei ole menty tekniikan ehdoilla, vaan mietitty mistä asioista on oikeasti hyötyä. Opettajat totesivat, että “uudet laitteet eivät ole enää ongelma, sillä nykyisiä laitteita on helpompi oppia käyttämään”. Oppilailta kysyttäessä kaikki olivat sitä mieltä, että muutokset ovat suuri askel parempaan suuntaan. Miksi? “Koulussa ei enää ahdista.” Tämä on oikea suunta.

Mitä tulevaisuuden koulussa sitten opitaan? Mieleeni jäi esitys, jossa opetettavat asiat oli jaettu (jos oikein muistan) neljään luokkaan: perustaidot (matematiikka, kielitaito jne.), oppimaan oppiminen (oppimistekniikat ym.), mediataidot (uuden tekniikan ja median käyttö, medialukutaito, jne.) ja elämänkatsomustaito. Olisipa tällainen jako ollut olemassa jo silloin, kun minä olin koulussa.

Junamatkan nimi herätti keskustelua. Yllätyin muutaman tuttavan kiihkeistä reaktioista. Monelle termi “innovaatio” tuntuu olevan punainen vaate. Osin tämä johtunee sanan nykyisestä ylikäytöstä ja sen esiintymisestä monessa hienossa ohjelmassa, joissa tuntuu välillä olevan enemmän puhetta kuin konkreettisia tekoja. Osaa taas ärsytti sanaan usein liitettävä kaupallisuus.

Paradoksaalisimman kommentin esitti reissun mahtipontisesta lehdistötiedotteesta tuohtunut arvostelija, jonka mukaan “innovaatiojunalaiset matkaavat rahan kiilto silmissä” mutta samaan aikaan kuitenkin he “puhuvat vain ideoista, mutta eivät mieti tarpeeksi niiden kaupallistamista ja bisnesmalleja”. Mitä tällaiseen arvosteluun voi vastata?

Piti oikein katsoa, mitä Wikipedia sanoo innovaatioista. Löysin Tekesin määritelmän: “”Innovaatio tarkoittaa kaupallisesti tai yhteiskunnallisesti uudella tavalla hyödynnettyä tietoa ja osaamista.” Määritelmä on minusta aika hyvä. Innovaatioissa voi olla kyse muustakin kuin rahasta: paremmasta yhteiskunnasta, paremmasta maailmasta.

Vastasin arvostelijalle innovaatiojunan tarkoituksesta samalla lauseella, jolla kuvailin matkaa kirjoituksen alussa: “Joukko innostuneita ja intohimoisia ihmisiä matkasi junalla Helsingistä Ouluun ja takaisin ja pohti matkalla, miten maailmasta voitaisiin tehdä parempi paikka sosiaalisen median keinoin.” Siihen arvostelija totesi, että siinä tapauksessahan hänen itsensäkin olisi kannattanut olla mukana.


06
Jan 10

Millainen olisi hyvä Twitter-uutistenlukuohjelma

Varhaiset omaksujat Suomessa ja ulkomailla ovat keskustelleet jo jonkin aikaa siitä, kuinka Twitter tulee hyvin todennäköisesti korvaamaan RSS-lukijat. Itse en ole vielä Google Readerista luopunut tai edes sen käyttöä vähentänyt, vaikka viime vuonna sen rinnalle tulikin aktiivinen Twitter-seuranta. Olen kuitenkin pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että näiden kahden työkalun parhaiden puolien yhdistäminen olisi hyödyllistä. Nykyiset käyttöliittymät eivät kuitenkaan pysty tarjoamaan ominaisuuksia, joita kaipaan. Tässä postauksessa esitän vision siitä, millainen halajamani yhdistelmätyökalu olisi.

Twitter tarjoaa sen, mitä Reader ei: sosiaalisuuden. Nykyaikana uutisten lukeminen on kaksisuuntaista toimintaa. Twitterissä uutiset on helppo jakaa seuraajilleen ja keskustella niistä.

Reader on yrittänyt tarjota samoja ominaisuuksia, mutta epäonnistuu, koska ihmisillä ei ole siinä laajaa sosiaalista verkkoa, eikä todennäköisesti tule olemaankaan. Kaksi tämän hetken de facto sosiaalista verkkoa ovat Facebookin ja Twitterin hallussa, ja niistä Twitter soveltuu avoimen luonteensa ja yksinkertaisuutensa takia paremmin uutistenlukijaksi.

Reader taas tarjoaa minusta tällä hetkellä ylivoimaisen käyttöliittymän uutisten lukemiseen. Siinä avainasemassa ovat näppäinoikotiet. Niillä on helppo selata nopeasti massiivista uutisvirtaa: j-näppäin siirtyy seuraavaan uutiseen ja v-näppäin avaa kiinnostavan uutisen taustalle myöhempää lukemista varten. Tällä menetelmällä on todella helppoa kahlata ensin nopeasti läpi massiivisen uutisvirran ja sen jälkeen lukea rauhassa kiinnostavimmat artikkelit.

Edellä kuvatun lukemistavan ongelma on sisällön “ampparoituminen”: raflaaville otsikoille tulee helposti liikaa painoarvoa. Tässä tärkeäksi avuksi voisivat nousta Twitterin ominaisuudet: Facebookin “like”-napin tapaan nykyisin toimivat retweetit sekä uutiseen lähetettyjen kommenttien/vastausten määrä antaisi lukijalle arvokasta lisätietoa uutisen laadukkuudesta.

Uutisiin liittyviin keskusteluihin Twitter tarjoaa tällä hetkellä kaikki tarvittavat ominaisuudet, mutta ei riittävän hyvää käyttöliittymää. Yksikään lukuohjelma ei panosta tarpeeksi keskustelun säikeistykseen, joten tiettyyn uutiseen tai muuhun viserrykseen liittyvää keskustelua on mahdotonta seurata. Säikeistys on täysin mahdollista tehdä Twitterin nykyisellä toiminnallisuudella, ja se olisikin visioimassani uutistenlukuohjelmassa avainasemassa.

Reader tarjoaa kätevän kansiorakenteen uutisten jaotteluun. Myös tämä toiminnallisuus on olemassa Twitterissä: käyttäjälistat. Niiden tehokas käyttö olisikin olennainen osa lukijaa.

Visioimani lukija muistuttaisi visuaalisesti hyvin paljon Google Readeria, mutta sisältö tulisi Twitteristä. Virtaa voisi Readerin tyyliin selata näppäinkomennoilla. Oletusfeedissä näytettäisiin ainoastaan viserrykset niiltä tahoilta, joita itse seuraa, olivat nämä sitten blogeja, sanomalehtiä tai omia kavereita. Sivupalkissa olisivat valittavissa käyttäjälistat, joista ohjelma näyttäisi näihin tulleiden lukemattomien viestien määrän.

Virrassa näkyisivät ainoastaan “alkuperäiset” tweetit sekä niiden retweet- ja kommenttimäärät. Kommentit saisi näkyviin painamalla tiettyä näppäintä. Toinen näppäin – esimerkiksi Readerista tuttu v – avaisi tweetissä mahdollisesti olevan linkin uuteen tabiin taustalle, jolloin sen voisi lukea rauhassa myöhemmin, kun on ensin kahlannut feedistä läpi uudet osumat.

Oletusvirran lisäksi tarvittaisiin toinen virtanäkymä, jossa näkyisivät omien kontaktien retweettaamat tai kommentoimat viserrykset, jotka olisivat peräisin tahoilta, joita ei itse seuraa. Tämän näkymän avulla olisi helppo päästä perille uusista kiinnostavista uutisista ja uutislähteistä.

Yksi kiinnostava lisäominaisuus olisia mahdollisuus jakaa lukemiaan uutisia vain tietyille henkilöille. Ainakin itse törmään uutisia lukiessani siihen, että jokin tietty uutinen tai linkki saattaisi kiinnostaa juuri yhtä tiettyä seuraamaani henkilöä. Tällaisen jakamisen voisi hoitaa Twitterin Direct Message -toiminnallisuudella.

Web-selaimessa toimiva lukija tarvitsisi luonnollisesti tuekseen mobiilisovelluksen, joka synkronoisi lukemattomien viestien määrän web-lukijan kanssa. Näin lukemista olisi helppo jatkaa toisessa laitteessa siitä, mihin toisessa jäi.

Tietääkseni kuvailemaani ohjelmaa ei vielä ole olemassa (jos on, kertokaa minulle ihmeessä, mistä moisen löytää!). Sen tekeminen olisi kuitenkin täysin mahdollista Twitterin nykyistä APIa käyttäen. Jos joku haluaa rakentaa tällaisen lukijan, ideaani saa käyttää vapaasti. Ilmoittaudun ensimmäiseksi alpha-testaajaksi. :)


23
Oct 09

Avoimuus vastaan paikallisuus

Kassia ja muita OtaSizzle-palveluita kehitetään tällä hetkellä pääasiassa Aalto-yliopiston opiskelijoiden tarpeita silmällä pitäen. Lokakuun aikana olemme tehneet käyttäjäkyselyn ja -haastatteluita, joista on selvinnyt muun muassa se, että osalle Kassin käyttäjistä on erityisen tärkeää, että palvelut myös pysyvät nimenomaan aaltolaisten palveluina, eikä niiden käyttäjämäärä räjähdä käsiin. Tällä hetkellä palvelu on avoin kaikille, mikä ei sinänsä vaikuttanut vielä käyttäjistä haitalliselta, mutta fokuksen toivottiin kuitenkin pysyvän Aallossa.

Tiimimme onkin joutunut pohtimaan, mitä palvelulla todella halutaan saada aikaan. Onko parempi yrittää miellyttää suurempaa käyttäjäryhmää, jolloin kukaan ei kenties ole tyytyväinen, vai tehdä mieluummin palvelu, joka vastaa suoraan tietyn kapean kohderyhmän tarpeisiin? Aktiivisia käyttäjiä tarvitaan toki riittävästi, jotta palvelu pyörii jouhevasti, mutta aiemmin emme ehkä ole tulleet ajatelleeksi sitä, että Kassin tapauksessa käyttäjämäärä voi kasvaa myös liian suureksi.

Mitä etuja paikallisuudella sitten on käyttäjien kannalta? Miksi he haluaisivat rajoittaa palvelun kasvua? Mieleen tulevat ainakin seuraavat tekijät:

1. Fyysinen läheisyys. Kassin tapauksessa kyseessä ovat transaktiot, jotka vaativat tyypillisesti sitä, että eri osapuolet tapaavat toisensa. Tällöin on yksinkertaisesti helpompaa, jos tiedetään suoraan, että palvelun käyttäjät ovat tietyn samalla alueella (tässä tapauksessa Aallon kampuksella) aikaansa viettävän yhteisön jäseniä. Tällöin käyttäjien kokema hyöty ei välttämättä suoraan kasva käyttäjämäärän kasvaessa, sillä vaikka tarjottavia tavaroita ja palveluksia olisikin tällöin palvelussa enemmän, jakautuisivat ne laajemmalle alueelle, jolloin käyttäjien olisi vaikeampi seuloa joukosta relevantit osumat. Palvelu voi toki tarjota käyttäjille tähän seulontaan erilaisia filttereitä ym. apuvälineitä, mutta samalla palvelun kompleksisuus kasvaa ja käytettävyys voi heiketä.

2. Luottamus. Kassissa käyttäjien välistä luottamusta pyritään rakentamaan muun muassa erilaisilla mainemekanismeilla. Luottamuksen rakentaminen on kuitenkin huomattavasti helpompaa, jos käyttäjillä on jokin yhteinen nimittäjä. Oman koulun opiskelijaan on helpompi luottaa kuin täysin tuntemattomaan henkilöön, joka voi kaiken lisäksi esiintyä väärällä nimellä.

3. Yhteenkuuluvuus. Ihmiset haluavat olla osa yhteisöä. Kassin ja OtaSizzlen tapauksessa yhteisö voi olla helpompi hahmottaa, jos se ei muodostu pelkästään tiettyjen palveluiden käyttäjistä, vaan kyseessä ovat kaikki Aalto-yliopiston opiskelijat. Tällöin käyttäjien on mahdollisesti helpompi kokea olevansa osa yhteisöä, ja he voivat myös kokea suurempaa halua kontribuoida yhteisön hyväksi.

Suurista ja menestyvistä palveluista paikallisuuden merkityksen on parhaiten ymmärtänyt Ning. Se ei edes yritä kilpailla esimerkiksi Facebookin kanssa ja pyrkiä kokoamaan valtaisan suurta sosiaalista verkostoa. Sen sijaan palvelu tarjoaa pienemmille ryhmittymille mahdollisuuden perustaa omia – joko avoimia tai suljettuja – sosiaalisia verkostojaan tiettyjä spesifejä tarkoituksia varten. Ja tällaisille verkostoille on todellakin tarvetta: palvelu saavutti jo viime huhtikuussa miljoonan käyttäjien perustaman verkoston rajan.

Kassin ja OtaSizzlen tie saattaakin eräällä tavalla olla Ningin tie. Yksi projektin tavoitteista on, että siinä luodaan alusta, joka on siirrettävissä muihin Aallon kaltaisiin paikallisyhteisöihin. Tavoitteena on kehittää palvelut siten, että ne voidaan lokalisoida mahdollisimman helposti hyvin erityyppisten yhteisöjen käyttöön. Ehkä Suomessakin pyörii kohta monta Kassia.

Pohdiskelin edellisessä postauksessa muun muassa datan, ihmisten identiteettien ja sosiaalisten verkkojen vapaan liikkumisen tärkeyttä. Kiinnostava kysymys on, miten nämä ajatukset sopivat yhteen paikallisuuden kanssa?  Jos ihmisillä on netissä yksi, helposti siirrettävä identiteetti, miten tähän suhtautuvat paikalliset palvelut, joita ei haluta avata kaikelle kansalle? Ja jos paikallisyhteisöt haluavat häärätä keskenään, eikö moinen toiminta ole ristiriidassa datan vapaan liikkuvuuden kanssa?

Hyviä kysymyksiä, joihin ainakaan minä en heti osaa vastata. Näppituntumani on, että paikallisilla palveluilla olisi syytä olla jonkinlainen keskinäinen yhteys, jonka avulla dataa on mahdollista siirtää ja julkaista yhden palvelun sijaan kokonaisessa palveluverkostossa. Käytännössä asiaan liittyy kuitenkin monenlaisia haasteita: mitä kaikkea dataa voi siirtää, miten erilaisten identiteettien hallinta tapahtuu, kuka päättää mitä dataa siirretään ja missä se näkyy… ja niin edelleen. Tavalla tai toisella nuo ongelmat on pyrittävä ratkaisemaan, toivotaan että siinä onnistutaan.


08
Sep 09

Ei tartte auttaa

Avun pyytäminen on vaikeaa, varsinkin suomalaiselle.

Sitä miettii, kehtaako. Apua pyytäessä osoittaa heikkoutensa, tunnustaa ettei tiedä tai osaa jotakin, että tarvitsee muita. Avun pyytäjä saattaa myös joissain tapauksissa saada osakseen tylyä kohtelua ja (uus)avuttoman leiman.

Minulla on melko matala kynnys pyytää apua. Saankin usein kuittailua kysellessäni tyhmiä erinäisillä foorumeilla. Avun pyytäjä tuntee itsensä helposti hölmöksi: äh, olisihan tuo pitänyt tajuta, miksi kysyin, ensi kerralla googlaan ja selvitän itse.

Ja kuitenkin monessa tilanteessa avun pyytäminen saattaisi säästää kaikkien aikaa ja vaivaa. Näin pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, ja sitä paitsi monesta, ainakin minusta, on kivaa auttaa muita. Auttaminen on sosiaalista toimintaa, ja auttaessaan voi tavata uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Lisäksi parhaimmassa tapauksessa toinen saattaa pystyä tekemään itselle vastapalveluksen, jolloin molemmat hyötyvät.

Avun pyytämisen dilemmaa on mietitty paljon Kassia kehiteltäessä, onhan yksi palvelun tavoitteista juuri rohkaista ihmisiä pyytämään apua toisiltaan. Kaksi omakohtaista casea tältä viikolta kertovat, että ainakin jossain on onnistuttu.

Ensimmäisessä tapauksessa minua pyydettiin kuskiksi. Pyytäjä oli minulle entuudestaan tuntematon, eikä olisi varmasti ikinä osannut kysymystä esittää, ellen olisi lisännyt Kassissa profiiliini tietoa siitä, että minulla on auto. Sattumalta kyytiä tarvittiin vielä paikkaan, johon minulla oli itsekin kuluvalla viikolla asiaa, joten suostuin pyyntöön mielihyvin.

Toisessa tapauksessa lisäsin palveluun ilmoituksen, jossa pyysin jotakuta vaihtamaan kielet kitaraani. Tämän ilmoituksen laittaminen oli minulle jonkin sortin henkien taisto. Kitara on henkilökohtainen esine, ja kielten vaihtaminen siihen mielletään selkeästi tehtäväksi, joka kuuluu muusikolle itselleen. Minulle se on kuitenkin tuottanut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia (viimeksi koittaessani katkoin kaksi kieltä), joten olen pari edellistä kertaa vaihdattanut kielet musiikkiliikkeessä.

Nytkään en missään tapauksessa olisi postannut pyyntöäni mihinkään muista käyttämistäni sosiaalisista medioista, kuten irkkiin ja Facebookiin, koska se olisi tuntunut jotenkin nololta. Mutta Kassi on sitä varten, että siellä voi pyytää apua, joten – perustellen itselleni, että Kassi tarvitsee tällä hetkellä paljon sisältöä ja aktiivisia käyttäjiä – sain lopulta lisättyä sinne ilmoituksen. Ja kas, sain nopeasti vastauksen, joka poiki lisäksi varsin kiintoisan keskustelun vastaajan kanssa.

Nämä kaksi tapausta osoittavat, että avun pyytäminen tuo paitsi konkreettista hyötyä myös usein hyvän mielen niin avun pyytäjälle kuin saajalle.

Missä menee raja siinä, milloin avun pyytäminen on hyväksyttävää ja milloin menee liiallisuuksiin? Pitäisikö ihmisten keskimäärin pyytää apua toisiltaan enemmän kuin nykyisin, vai ovatko useimmat uusavuttomia, joiden olisi syytä pyrkiä tulemaan paremmin toimeen omillaan? Millaisissa tilanteissa apua erityisesti tulisi pyytää, millloin taas olisi syytä selvitä itse? Mielipiteitä?


10
Jul 09

Kierrätyssaittien nousu

Kuluneen vuoden aikana tietoisuuteeni on tupsahtanut useita ekoasioilla itseään markkinoivia saitteja. Ja hyvä niin, mikäs sen hienompaa kuin tehdä palvelu joka hyödyttää jotenkin ympäristöä ja ansaita samalla sillä rahaa. Kuumin juttu ekorintamalla on tällä hetkellä kierrätys: todella moni toisistaan riippumaton palvelu pyrkii tarjoamaan ihmisille mahdollisuutta kierrättää vanhoja tavaroitaan sosiaalisen median keinoin.

Eniten mediahuomiota saiteista lienee saanut oppikirjojen lainaukseen ja vuokraukseen keskittyvä BookaBooka. Se nousi otsikoihin keväällä, kun TTVK piti kirjanvuokraustoimintaa laittomana ja halusi sulkea sen. Seuraus: palvelun käyttäjämäärät nousivat kohisten. Tuoreen blogipostauksen mukaan palvelussa on käyty 142 eri kunnasta ympäri Suomen.

Kuinoma puolestaan keskittyy tavaroiden lainaukseen ja vuokraukseen. Se on keskittynyt erityisesti hieman arvokkaampiin tavaroihin kitaroista ja lumilaudoista jopa autoihin. Nettipalvelun lisäksi Kuinoma tarjoaa käyttäjilleen myös väliaikaisvaraston, johon tavaroiden lainaaminen onnistuu jouhevammin tapaamisajoista stressaamatta.

Otaniemessä toimiva startup NetCycler ei ole vielä avannut palveluaan kaikelle kansalle, vaan menossa on betatestausvaihe, eikä minulle ole pyynnöistä huolimatta vielä testitunnuksia kuulunut. Palvelu on tehnyt ekovisiostaan oikein hienon kaavion. Pääteemana on tuttu tavaroiden kierrättäminen käyttäjältä toiselle.

Suosi Ekoa on uusi sivusto, joka opastaa vastuulliseen kuluttamiseen. Tämänkin saitin taustavoimista löytyy kiinnostavia kotimaisia nimiä: palvelun kehittämisestä on vastannut Helene Auramon Zipipop. Yksi sivuston keskeisistä osista on Kirpputori, jossa ajatuksena on jälleen kerran, yllätys yllätys, tavaroiden kierrätys.

Villinä korttina heitän vielä yhden nimen: jaa.fi on prototyyppiasteella oleva palvelu, jonka saitilla ei vielä toistaiseksi ole muuta kuin yksi blogimerkintä, vaikka palvelu on ollut työn alla jo pitkään. Keskustelin vähän aikaa sitten yhden palvelun kehittäjän kanssa ja sain kuulla monia mielenkiintoisia ideoita. Voi olla, että perästä kuuluu.

Vaihtotoimintaa tehdään toki myös olemassaolevien palveluiden sisällä. Facebookin Vaihtorinki HKI -ryhmässä on tällä hetkellä lähemmäs 3000 jäsentä, jotka harrastavat aktiivista vaihtotoimintaa. Ryhmästä käy kuitenkin selvästi ilmi, miksi erillinen palvelu on tarpeen: lainatavaroille ei ole toimivaa hakua, vaan niitä etsivä joutuu aina selaamaan kaikki viestit läpi, mikä käy koko ajan työläämmäksi viestimäärän kasvaessa. Missään ei myöskään ole varmaa tietoa siitä, mitkä viesteistä ovat edelleen voimassa.

Loppuun vielä pakollinen oman hännän nosto: Kassi on mitä suurimmassa määrin ekopalvelu, vaikkei sitä varsinaisesti ole sellaisena toistaiseksi markkinoitu. Edellä mainituista palveluista poiketen Kassi ei keskity pelkästään materian vaihtoon, vaan myös muiden resurssien, kuten ajan ja taitojen. Jos tarvitset porakonetta, voit Kassissa pyytää “lainaksi” myös poraajaa, ja vastapalveluksena voit vaikkapa leipoa hänelle kakun. Tai sitten kakun voi leipoa joku muu, jota sinä puolestasi autat muutossa.

Jo uusien palveluiden määrä kertoo siitä, että tarvetta tällaiselle toiminnalle selkeästi on. Asia, joka ainakin itseäni nykytilanteessa harmittaa, on se etteivät mainitsemani palvelut tee ainakaan tällä hetkellä minkäänlaista yhteistyötä. Kassin osalta olemme olleet yhteydessä muutamaan edellämainituista palveluista, mutta vielä ei konkreettista yhteistyötä ole saatu aikaiseksi.

Yhteistyön teko ei luonnollisesti ainakaan koodillisella tasolla ole ongelmatonta, sillä se vaatii väistämättä kaikilta osapuolilta lisää resursseja ja aiheuttaa ikäviä riippuvuuksia palveluiden toimintaan. Silti tuntuu tyhmältä, että lainatavaroita pääkaupunkiseudulla halajava joutuu käydä läpi jopa kuusi erillistä palvelua löytääkseen haluamansa. Jos kaikki edellämainitut tahot pystyisivät jotenkin yhdistämään voimansa, saattaisi lopputuloksena olla oikeasti maailman – tai ainakin maan – mullistava ilmiö.