Nyt se on virallista: minusta ja Antista tulee yrittäjiä. Aiomme perustaa yhdessä yrityksen Kassin ympärille. Tarkoituksena on tarjota palvelua erilaisille paikallisyhdistyksille ja -yhteisöille.
Yrityksen perustaminen ja saaminen kannattavaksi on pitkä ja työläs prosessi. Tyypillisesti jokainen yrittäjä joutuu oppimaan monta asiaa kantapään kautta. Me tuumailimme, että asian ei tarvitsisi aina olla näin, ja päätimme auttaa asiaa omalta osaltamme. Perustimme siis blogin, jossa avaamme oman prosessimme ja dokumenttiarkistomme koko maailmalle. Lo and behold: Avoin yritys.
Toiveena on, että pystymme blogin avulla auttamaan jollakin tavoin tulevia yrittäjäsukupolvia, ja toisaalta myös toivomme avoimuudella välttävämme monet karikot. Avaamislistalla on muutakin kuin prosessi ja dokumentit. Lähdekoodimme on jo valmiiksi avointa, ja työlistalla ovat avoimet rajapinnat sekä käyttödatan avaus.
Projektista tulee varmasti mielenkiintoinen oppimiskokemus monellakin tapaa. Toisaalta tarkoitus on myös selvittää avoimuuden rajat ja pohtia, mitä tietoa ei voi julkistaa.
Portit on nyt avattu, tiedossa varsin mielenkiintoinen syksy!
Osallistumme Antin kanssa parhaillaan Aalto Entrepreneurship Societyn BootCamp -ohjelmaan. Tarkoituksenamme on pistää pystyyn yritys Kassi-palvelun ympärille.
Meininki on ollut toistaiseksi mukavan intensiivistä. Suuria yksittäisiä valaistuksen kokemuksia ei ehkä ainakaan vielä ole syntynyt, mutta tärkeintä onkin varmasti ollut juuri idean ja potentiaalisen bisnesmallin aktiivinen jauhaminen eri tahojen kanssa ja asioiden tutkailu useista näkökulmista. Ja tietysti jatkuva aktiivinen pitchaus (mitä se on suomeksi?!), jonka merkitystä startup-yritykselle ei voi korostaa liikaa.
Pyrin kirjoittamaan leirin lopuksi vielä tarkempaa yhteenvetoa tärkeimmistä siellä saaduista opeista tähän blogiin. Toistaiseksi lisätunnelmia voi lukea esimerkiksi minun ja Antin AaltoES-blogiin kirjoittamasta kuvauksesta yhden tiukan leiripäivän tapahtumista.
Loppuun vielä pari mainosta:
1) Ohjelman lopputuotoksina syntyvät pitchit kuullaan kaikille avoimessa Demo Dayssa Aalto Venture Garagella keskiviikkona 5.5., tervetuloa!
2) Jos tiedät yhteisön, joka voisi olla kiinnostunut ottamaan käyttöön tavaroiden lainausta, palvelusten vaihtoa, kimppakyytien sopimista ym. sisäistä resurssipuljausta helpottavan web-palvelun, niin ota yhteyttä: etunimi.sukunimi@gmail.com
Valmistuin tänään diplomi-insinööriksi. Koska dippani on siis nyt kansissa, on erinomainen aika julkistaa sähköinen versio tässä blogissa, jotta lukijani voivat huomauttaa kaikista niistä lukuisista virheistä, joita siihen on vielä jäänyt. PDF-versio on täällä.
Työn nimi on “Designing a trust-and-recognition-enhancing reputation system for an online community”. Case-esimerkkinä on Kassi-palvelumme, jolle on työn puitteissa suunniteltu mainemekanismi, jolla pyritään sekä lisäämään luottamusta käyttäjien välillä että lisäämään “hyvien” käyttäjien arvostusta Kassin yhteisössä. Työssä luotu design tullaan todennäköisesti implementoimaan palveluun ainakin suurimmaksi osaksi kuluvan vuoden aikana.
Kassia ja muita OtaSizzle-palveluita kehitetään tällä hetkellä pääasiassa Aalto-yliopiston opiskelijoiden tarpeita silmällä pitäen. Lokakuun aikana olemme tehneet käyttäjäkyselyn ja -haastatteluita, joista on selvinnyt muun muassa se, että osalle Kassin käyttäjistä on erityisen tärkeää, että palvelut myös pysyvät nimenomaan aaltolaisten palveluina, eikä niiden käyttäjämäärä räjähdä käsiin. Tällä hetkellä palvelu on avoin kaikille, mikä ei sinänsä vaikuttanut vielä käyttäjistä haitalliselta, mutta fokuksen toivottiin kuitenkin pysyvän Aallossa.
Tiimimme onkin joutunut pohtimaan, mitä palvelulla todella halutaan saada aikaan. Onko parempi yrittää miellyttää suurempaa käyttäjäryhmää, jolloin kukaan ei kenties ole tyytyväinen, vai tehdä mieluummin palvelu, joka vastaa suoraan tietyn kapean kohderyhmän tarpeisiin? Aktiivisia käyttäjiä tarvitaan toki riittävästi, jotta palvelu pyörii jouhevasti, mutta aiemmin emme ehkä ole tulleet ajatelleeksi sitä, että Kassin tapauksessa käyttäjämäärä voi kasvaa myös liian suureksi.
Mitä etuja paikallisuudella sitten on käyttäjien kannalta? Miksi he haluaisivat rajoittaa palvelun kasvua? Mieleen tulevat ainakin seuraavat tekijät:
1. Fyysinen läheisyys. Kassin tapauksessa kyseessä ovat transaktiot, jotka vaativat tyypillisesti sitä, että eri osapuolet tapaavat toisensa. Tällöin on yksinkertaisesti helpompaa, jos tiedetään suoraan, että palvelun käyttäjät ovat tietyn samalla alueella (tässä tapauksessa Aallon kampuksella) aikaansa viettävän yhteisön jäseniä. Tällöin käyttäjien kokema hyöty ei välttämättä suoraan kasva käyttäjämäärän kasvaessa, sillä vaikka tarjottavia tavaroita ja palveluksia olisikin tällöin palvelussa enemmän, jakautuisivat ne laajemmalle alueelle, jolloin käyttäjien olisi vaikeampi seuloa joukosta relevantit osumat. Palvelu voi toki tarjota käyttäjille tähän seulontaan erilaisia filttereitä ym. apuvälineitä, mutta samalla palvelun kompleksisuus kasvaa ja käytettävyys voi heiketä.
2. Luottamus. Kassissa käyttäjien välistä luottamusta pyritään rakentamaan muun muassa erilaisilla mainemekanismeilla. Luottamuksen rakentaminen on kuitenkin huomattavasti helpompaa, jos käyttäjillä on jokin yhteinen nimittäjä. Oman koulun opiskelijaan on helpompi luottaa kuin täysin tuntemattomaan henkilöön, joka voi kaiken lisäksi esiintyä väärällä nimellä.
3. Yhteenkuuluvuus. Ihmiset haluavat olla osa yhteisöä. Kassin ja OtaSizzlen tapauksessa yhteisö voi olla helpompi hahmottaa, jos se ei muodostu pelkästään tiettyjen palveluiden käyttäjistä, vaan kyseessä ovat kaikki Aalto-yliopiston opiskelijat. Tällöin käyttäjien on mahdollisesti helpompi kokea olevansa osa yhteisöä, ja he voivat myös kokea suurempaa halua kontribuoida yhteisön hyväksi.
Suurista ja menestyvistä palveluista paikallisuuden merkityksen on parhaiten ymmärtänyt Ning. Se ei edes yritä kilpailla esimerkiksi Facebookin kanssa ja pyrkiä kokoamaan valtaisan suurta sosiaalista verkostoa. Sen sijaan palvelu tarjoaa pienemmille ryhmittymille mahdollisuuden perustaa omia - joko avoimia tai suljettuja - sosiaalisia verkostojaan tiettyjä spesifejä tarkoituksia varten. Ja tällaisille verkostoille on todellakin tarvetta: palvelu saavutti jo viime huhtikuussa miljoonan käyttäjien perustaman verkoston rajan.
Kassin ja OtaSizzlen tie saattaakin eräällä tavalla olla Ningin tie. Yksi projektin tavoitteista on, että siinä luodaan alusta, joka on siirrettävissä muihin Aallon kaltaisiin paikallisyhteisöihin. Tavoitteena on kehittää palvelut siten, että ne voidaan lokalisoida mahdollisimman helposti hyvin erityyppisten yhteisöjen käyttöön. Ehkä Suomessakin pyörii kohta monta Kassia.
Pohdiskelin edellisessä postauksessa muun muassa datan, ihmisten identiteettien ja sosiaalisten verkkojen vapaan liikkumisen tärkeyttä. Kiinnostava kysymys on, miten nämä ajatukset sopivat yhteen paikallisuuden kanssa? Jos ihmisillä on netissä yksi, helposti siirrettävä identiteetti, miten tähän suhtautuvat paikalliset palvelut, joita ei haluta avata kaikelle kansalle? Ja jos paikallisyhteisöt haluavat häärätä keskenään, eikö moinen toiminta ole ristiriidassa datan vapaan liikkuvuuden kanssa?
Hyviä kysymyksiä, joihin ainakaan minä en heti osaa vastata. Näppituntumani on, että paikallisilla palveluilla olisi syytä olla jonkinlainen keskinäinen yhteys, jonka avulla dataa on mahdollista siirtää ja julkaista yhden palvelun sijaan kokonaisessa palveluverkostossa. Käytännössä asiaan liittyy kuitenkin monenlaisia haasteita: mitä kaikkea dataa voi siirtää, miten erilaisten identiteettien hallinta tapahtuu, kuka päättää mitä dataa siirretään ja missä se näkyy… ja niin edelleen. Tavalla tai toisella nuo ongelmat on pyrittävä ratkaisemaan, toivotaan että siinä onnistutaan.
Perustimme viimein OtaSizzlelle oman blogin. Olen mukana blogin kirjoittajaporukassa, jossa taitaa olla yhteensä noin kymmenkunta henkeä. Kirjoituksia on vasta muutama, tällä hetkellä kaikki englanniksi, mutta tarkoitus on kirjoitella jatkossa mahdollisesti myös suomeksi.
Itse kirjoittelen blogiin todennäköisesti lähinnä Kassiin liittyvistä asioista. Tätä blogia jonkin aikaa vaivannut Kassi-spämmi keskittynee jatkossa enemmän Sizzle-blogiin. :) Täysin en silti usko tämänkään blogin siltä välttyvän, ja ainakin omaan tutkimusalaani liittyviä juttuja keskittänen jatkossakin tänne.
En ole vielä juurikaan kirjoitellut tähän blogiin omasta tutkimuksestani, joka käsittelee virtuaalista mainetta. Nyt ajattelin aloittaa, siinä toivossa että asioiden tiivistäminen tänne selventää ajatuksia myös diplomityön suhteen. Ensimmäisen tällaisen postauksen aiheena on maineen ja virtuaalivaluuttojen suhde.
Suhdetta on mietitty paljon Kassia kehitettäessä. Miten käyttäjät voisivat palkita toisiaan palveluksista, joita näiltä saavat? Pitäisikö käytössä olla jonkinlainen virtuaaliraha, jollaisia esimerkiksi vaihtopiiritoiminta usein käyttää?
Virtuaalirahan käyttö tuntuu äkkiseltään intuitiiviselta, mutta käytännössä aiheuttaa monenlaisia ongelmia: Mistä rahaa tulee? Miten sen arvo määräytyy? Miten estetään erilaiset huijaustavat, kuten lukuisten käyttäjätilien luonti ja rahojen siirto näiden välillä? Miten saadaan käyttäjät vakuutettua valuutan arvosta? Mikä estää arvon romahtamisen?
Virtuaalitaloustutkija Tero Heiskanen uskoo, että paikallisraha voi ratkaista nämä ongelmat. Meistä kokonaisuus on kuitenkin ainakin toistaiseksi vaikuttanut niin monimutkaiselta, että olemme päätyneet toisenlaiseen vaihtoehtoon.
Kassi pyritään suunnittelemaan siten, että sen virtuaalivaluuttana toimii maine: kun käyttäjät tekevät palveluksia, he saavat tästä hyvää mainetta. Muut käyttäjät tiedostavat tämän, ja pyrkivät tekemään vastaavasti palveluksia tälle käyttäjälle. Tämän mekanismin suunnittelu on oman diplomityöni aihe.
Ajatus maineesta valuuttana ei tietenkään ole uusi. Jo vuonna 1947 syntynyttä käsitettä Egoboo on käytetty kuvaamaan ihmisen hyvästä työstä saamaa tunnustusta, ja käsite on rinnastettu eräänlaiseen hetkelliseen valuuttaan.
Viimeksi aiheesta kirjoitti (linkki vie maksulliseen artikkeliin) Mikrobitin tuoreessa numerossa Kari A. Hintikka, joka puhuu mm. J.D.Lasican tutkimuksista, joissa identiteettiä tarkastellaan valuuttana. Hintikka mainitsee myös Heiskasen pohdinnat ns. sosiaalisesta vastineesta.
Hintikan artikkelissa mainitaan myös Cory Doctorowin teos Down and Out in the Magic Kingdom, jossa raha on korvattu maineeseen perustuvalla whuffie-valuutalla. Whuffien toiminnan perustana olevaa aivoimplanttia ei nykytekniikka vielä mahdollista, mutta maineeseen perustuvan valuutan toteutuminen saattaa silti olla yllättävän lähellä: sitä ajaa uusi voittoa tavoittelematon organisaatio nimeltä Whuffie Bank.
Palvelun ideana on seurata ihmisten toimintaa webissä. Kaikesta hyödylliseksi luokitellusta toiminnasta käyttäjä saa lisää whuffieita, haitallisesta toiminnasta taas niiden määrä vähenee. Whuffieita voi sitten käyttää maksuvälineenä: voin esimerkiksi pyytää joltakulta palvelusta, ja tarjota siitä hyvästä tälle sataa whuffieta. Toistaiseksi palvelu osaa tulkita tätä “hyödyllistä toimintaa” ainoastaan Twitteristä, Facebook-liitäntä on tulossa.
Vastaavanlaisia palveluita on muitakin, ja erityisen moni niistä on keskittynyt juuri Twitteriin. Twollars pyrkii luomaan valuutan, jota voi lahjoittaa esimerkiksi hyvien linkkien tai muutoin kiinnostavien ajatusten postaajalle. Twollareita voi lahjoittaa myös hyväntekeväisyysjärjestöille, jotka voivat lopulta vaihtaa valuuttaa oikeaksi rahaksi. Topsy puolestaan tietää, että retweetit eli kontaktien linkkien lähettäminen edelleen ovat niin merkittäviä arvonannon osoituksia, että niiden yhteydessä voidaan puhua jopa uudesta web-valuutasta.
Osa edellämainituista pyrkii kytkemään virtuaalivaluutan - eli maineen - nykyiseen rahatalouteen. Heiskasen visiot ovat astetta korkealentoisempia. Hänen mukaansa nykyisen rahajärjestelmän perusta on uudistettava, ja yksi raha korvattava useilla erilaisilla, ns. open money -tyyppisillä valuutoilla.
Vaikka moinen ajatus voi kuulostaa ensi alkuun hämmentävältä, on kuitenkin myönnettävä, että nykyisessä yhden rahan järjestelmässä on omat puutteensa. Itse uskon, että Kassin järjestelmää ei tulla ainakaan lähiaikoina kytkemään millään tavoin nykyiseen rahajärjestelmään, sillä mainemekanismi on sen tapauksessa paljon tehokkaampi. Mainetta kun ei voi ostaa eikä varastaa, se on ansaittava.
Avun pyytäminen on vaikeaa, varsinkin suomalaiselle.
Sitä miettii, kehtaako. Apua pyytäessä osoittaa heikkoutensa, tunnustaa ettei tiedä tai osaa jotakin, että tarvitsee muita. Avun pyytäjä saattaa myös joissain tapauksissa saada osakseen tylyä kohtelua ja (uus)avuttoman leiman.
Minulla on melko matala kynnys pyytää apua. Saankin usein kuittailua kysellessäni tyhmiä erinäisillä foorumeilla. Avun pyytäjä tuntee itsensä helposti hölmöksi: äh, olisihan tuo pitänyt tajuta, miksi kysyin, ensi kerralla googlaan ja selvitän itse.
Ja kuitenkin monessa tilanteessa avun pyytäminen saattaisi säästää kaikkien aikaa ja vaivaa. Näin pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, ja sitä paitsi monesta, ainakin minusta, on kivaa auttaa muita. Auttaminen on sosiaalista toimintaa, ja auttaessaan voi tavata uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Lisäksi parhaimmassa tapauksessa toinen saattaa pystyä tekemään itselle vastapalveluksen, jolloin molemmat hyötyvät.
Avun pyytämisen dilemmaa on mietitty paljon Kassia kehiteltäessä, onhan yksi palvelun tavoitteista juuri rohkaista ihmisiä pyytämään apua toisiltaan. Kaksi omakohtaista casea tältä viikolta kertovat, että ainakin jossain on onnistuttu.
Ensimmäisessä tapauksessa minua pyydettiin kuskiksi. Pyytäjä oli minulle entuudestaan tuntematon, eikä olisi varmasti ikinä osannut kysymystä esittää, ellen olisi lisännyt Kassissa profiiliini tietoa siitä, että minulla on auto. Sattumalta kyytiä tarvittiin vielä paikkaan, johon minulla oli itsekin kuluvalla viikolla asiaa, joten suostuin pyyntöön mielihyvin.
Toisessa tapauksessa lisäsin palveluun ilmoituksen, jossa pyysin jotakuta vaihtamaan kielet kitaraani. Tämän ilmoituksen laittaminen oli minulle jonkin sortin henkien taisto. Kitara on henkilökohtainen esine, ja kielten vaihtaminen siihen mielletään selkeästi tehtäväksi, joka kuuluu muusikolle itselleen. Minulle se on kuitenkin tuottanut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia (viimeksi koittaessani katkoin kaksi kieltä), joten olen pari edellistä kertaa vaihdattanut kielet musiikkiliikkeessä.
Nytkään en missään tapauksessa olisi postannut pyyntöäni mihinkään muista käyttämistäni sosiaalisista medioista, kuten irkkiin ja Facebookiin, koska se olisi tuntunut jotenkin nololta. Mutta Kassi on sitä varten, että siellä voi pyytää apua, joten - perustellen itselleni, että Kassi tarvitsee tällä hetkellä paljon sisältöä ja aktiivisia käyttäjiä - sain lopulta lisättyä sinne ilmoituksen. Ja kas, sain nopeasti vastauksen, joka poiki lisäksi varsin kiintoisan keskustelun vastaajan kanssa.
Nämä kaksi tapausta osoittavat, että avun pyytäminen tuo paitsi konkreettista hyötyä myös usein hyvän mielen niin avun pyytäjälle kuin saajalle.
Missä menee raja siinä, milloin avun pyytäminen on hyväksyttävää ja milloin menee liiallisuuksiin? Pitäisikö ihmisten keskimäärin pyytää apua toisiltaan enemmän kuin nykyisin, vai ovatko useimmat uusavuttomia, joiden olisi syytä pyrkiä tulemaan paremmin toimeen omillaan? Millaisissa tilanteissa apua erityisesti tulisi pyytää, millloin taas olisi syytä selvitä itse? Mielipiteitä?
ReadWriteWeb kirjoitti tänään Facebook-applikaatioiden tietoturvapolitiikoista, tai pikemminkin niiden puutteesta. Social Hacking -blogin selvitys aiheesta osoitti, että kolmasosalla Facebookin 25 suosituimmasta applikaatiosta joko ei ollut ollenkaan tietoturvapolitiikkaa tai sitten linkki siihen tarjottiin käyttäjälle vasta tämän jo asennettua applikaation. RWW päivitteli tulosta ja vaati, että Facebook pakottaisi applikaatiot laittamaan tietoturvaan liittyvän dokumentaation näkyvästi esille.
Kirjoituksesta johtui mieleeni hiljattain tehty tutkimus, josta pomoni mainitsi eilen. Siinä kaksi verrokkiryhmää käytti samaa palvelua, johon talletettiin henkilökohtaisia tietoja. Erona ryhmien välillä oli, että toiselle ryhmälle kerrottiin näyttävästi, kuinka ehdottoman hyvää huolta heidän tiedoistaan palvelussa pidetään. Toiselle ryhmälle tietoturvasta ei mainittu sanallakaan. Lopputulos? Ryhmä, jolle tietoturvasta oli kerrottu, oli huomattavasti varovaisempi tallettaessaan tietojaan ja käyttäessään palvelua - koska käyttäjät tulivat ajatelleeksi tietoturvaa vasta, kun siitä oli puhe, ja tällöin huolestuivat.
Tutkimuksen tekijöiden mukaan Facebook ja muut vastaavat palvelut tiedostavat varsin hyvin tutkimuksessa havaitut seikat. Siksi ne piilottavat tietoturvapolitiikat niin kauas valikkoviidakkoon kuin suinkin laki sallii. Näin käyttäjät eivät tule ikinä kyseisiä dokumentteja lukeneeksi, eivätkä siis ajattele koko asiaa, vaan syöttävät iloisina palveluihin yhteystietonsa ja kännikuvansa.
Pitäisikö tästä kaikesta sitten olla huolestunut? Minusta ei. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että tietoturvasta hössötetään aivan liikaa, ja useissa tapauksissa moinen hössötys lähinnä estää uudistusten tapahtumisen. Jos Facebook olisi välittänyt tietoturvasta yhtä paljon kuin sen kriitikoiden mielestä olisi syytä, se ei olisi menestynyt yhtä hyvin. Linus Torvalds muotoili taannoin mielipiteensä tietoturvaintoilijoista vielä astetta kärjekkäämmin.
En oikein ymmärrä, mitä se salainen tieto on, jota niin kovasti halutaan suojella. Yleensä sellaiseksi mainitaan esimerkiksi yhteystiedot. Mutta nyt kuitenkin on niin, että ihmisillä on yhteystiedot, koska he haluavat, että muut voivat ottaa heihin yhteyttä! Jos näitä tietoja pitää kovin tarkasti suojella, yhteydenotto vaikeutuu.
Minua ainakaan ei pelota hirveästi, että epämääräinen taho saisi tietoonsa osoitteeni ja puhelinnumeroni. Mitä se niillä tekisi? Aina välillä uutisoidaan, kuinka rikolliset voivat esimerkiksi avata pankkitilejä Facebookista kähvelletyillä tiedoilla. En pysty ymmärtämään miten moinen käytännössä tapahtuu. Ainakin Suomessa pankkitilin avaaminen vaatii muutakin kuin osoitteen ja puhelinnumeron kertomisen, esimerkiksi kuvallisen henkilöllisyystodistuksen esittämisen, ja sitä ei Facebookista saa.
Suurin huolenaiheeni lienee sähköpostiosoitteen joutuminen spämmerien käsiin. Eikä sekään vielä maailmaa kaada: ainakin Gmailin spämmifiltterit toimivat nykyisin varsin tehokkaasti, joten roskapostista ei tarvitse juurikaan huolehtia.
Törmäsin tänään myös vastakkaiseen esimerkkiin suhtautumisessa tietoturvaan. Kyseessä on itse asiassa toista asiaa, nettikeskustelujen tasoa, käsittelevä, sinänsä itsessäänkin varsin hupaisa artikkeli. Huomioni kiinnittyi kuitenkin erityisesti kirjoittajan vastineeseen järjestyksessä toiseen artikkelin saamista kommenteista. Kommentoija epäili kirjoittajan itsensä piiloutuvan myös nimimerkin taakse, johon tämä vastasi postaamalla kommenttiin paitsi osoitteensa ja puhelinnumeronsa myös henkilötunnuksensa! Moinen kuulostaa jo minustakin aika riskialttiilta toiminnalta. Toisaalta, eipä sillä henkilötunnuksellakaan taida vielä loppujen lopuksi ns. hämäräperäinen taho paljoa tehdä.
Summa summarum: tietoturva on minusta jossakin määrin tärkeä asia, muttei ollenkaan niin tärkeä kuin se, että meillä ylipäänsä on käytössämme erilaisia hienoja palveluita, jotka hauskuttavat meitä tai helpottavat elämäämme. Mitä vähemmän tietoturvan kanssa joutuu olemaan tekemisissä, sen parempi. Heti huomenna voisinkin piilottaa Kassin käyttöehdot visusti valikkoviidakon taakse.
Mutta älkäätte huolestuko, Kassin käyttäjät. Lupaan, että tiedoistanne pidetään palvelussa erinomaisen hyvää huolta.
Kuluneen vuoden aikana tietoisuuteeni on tupsahtanut useita ekoasioilla itseään markkinoivia saitteja. Ja hyvä niin, mikäs sen hienompaa kuin tehdä palvelu joka hyödyttää jotenkin ympäristöä ja ansaita samalla sillä rahaa. Kuumin juttu ekorintamalla on tällä hetkellä kierrätys: todella moni toisistaan riippumaton palvelu pyrkii tarjoamaan ihmisille mahdollisuutta kierrättää vanhoja tavaroitaan sosiaalisen median keinoin.
Eniten mediahuomiota saiteista lienee saanut oppikirjojen lainaukseen ja vuokraukseen keskittyvä BookaBooka. Se nousi otsikoihin keväällä, kun TTVK piti kirjanvuokraustoimintaa laittomana ja halusi sulkea sen. Seuraus: palvelun käyttäjämäärät nousivat kohisten. Tuoreen blogipostauksen mukaan palvelussa on käyty 142 eri kunnasta ympäri Suomen.
Kuinoma puolestaan keskittyy tavaroiden lainaukseen ja vuokraukseen. Se on keskittynyt erityisesti hieman arvokkaampiin tavaroihin kitaroista ja lumilaudoista jopa autoihin. Nettipalvelun lisäksi Kuinoma tarjoaa käyttäjilleen myös väliaikaisvaraston, johon tavaroiden lainaaminen onnistuu jouhevammin tapaamisajoista stressaamatta.
Otaniemessä toimiva startup NetCycler ei ole vielä avannut palveluaan kaikelle kansalle, vaan menossa on betatestausvaihe, eikä minulle ole pyynnöistä huolimatta vielä testitunnuksia kuulunut. Palvelu on tehnyt ekovisiostaan oikein hienon kaavion. Pääteemana on tuttu tavaroiden kierrättäminen käyttäjältä toiselle.
Suosi Ekoa on uusi sivusto, joka opastaa vastuulliseen kuluttamiseen. Tämänkin saitin taustavoimista löytyy kiinnostavia kotimaisia nimiä: palvelun kehittämisestä on vastannut Helene Auramon Zipipop. Yksi sivuston keskeisistä osista on Kirpputori, jossa ajatuksena on jälleen kerran, yllätys yllätys, tavaroiden kierrätys.
Villinä korttina heitän vielä yhden nimen: jaa.fi on prototyyppiasteella oleva palvelu, jonka saitilla ei vielä toistaiseksi ole muuta kuin yksi blogimerkintä, vaikka palvelu on ollut työn alla jo pitkään. Keskustelin vähän aikaa sitten yhden palvelun kehittäjän kanssa ja sain kuulla monia mielenkiintoisia ideoita. Voi olla, että perästä kuuluu.
Vaihtotoimintaa tehdään toki myös olemassaolevien palveluiden sisällä. Facebookin Vaihtorinki HKI -ryhmässä on tällä hetkellä lähemmäs 3000 jäsentä, jotka harrastavat aktiivista vaihtotoimintaa. Ryhmästä käy kuitenkin selvästi ilmi, miksi erillinen palvelu on tarpeen: lainatavaroille ei ole toimivaa hakua, vaan niitä etsivä joutuu aina selaamaan kaikki viestit läpi, mikä käy koko ajan työläämmäksi viestimäärän kasvaessa. Missään ei myöskään ole varmaa tietoa siitä, mitkä viesteistä ovat edelleen voimassa.
Loppuun vielä pakollinen oman hännän nosto: Kassi on mitä suurimmassa määrin ekopalvelu, vaikkei sitä varsinaisesti ole sellaisena toistaiseksi markkinoitu. Edellä mainituista palveluista poiketen Kassi ei keskity pelkästään materian vaihtoon, vaan myös muiden resurssien, kuten ajan ja taitojen. Jos tarvitset porakonetta, voit Kassissa pyytää “lainaksi” myös poraajaa, ja vastapalveluksena voit vaikkapa leipoa hänelle kakun. Tai sitten kakun voi leipoa joku muu, jota sinä puolestasi autat muutossa.
Jo uusien palveluiden määrä kertoo siitä, että tarvetta tällaiselle toiminnalle selkeästi on. Asia, joka ainakin itseäni nykytilanteessa harmittaa, on se etteivät mainitsemani palvelut tee ainakaan tällä hetkellä minkäänlaista yhteistyötä. Kassin osalta olemme olleet yhteydessä muutamaan edellämainituista palveluista, mutta vielä ei konkreettista yhteistyötä ole saatu aikaiseksi.
Yhteistyön teko ei luonnollisesti ainakaan koodillisella tasolla ole ongelmatonta, sillä se vaatii väistämättä kaikilta osapuolilta lisää resursseja ja aiheuttaa ikäviä riippuvuuksia palveluiden toimintaan. Silti tuntuu tyhmältä, että lainatavaroita pääkaupunkiseudulla halajava joutuu käydä läpi jopa kuusi erillistä palvelua löytääkseen haluamansa. Jos kaikki edellämainitut tahot pystyisivät jotenkin yhdistämään voimansa, saattaisi lopputuloksena olla oikeasti maailman - tai ainakin maan - mullistava ilmiö.
Monen web 2.0 -palvelun suosio perustuu ennen muuta viihdekäyttöön. Ne ovat usein ns. päämääräsivustoja (destination site): niille mennään, koska niiden parissa on mukava kuluttaa aikaa, ei siksi että ne toimisivat välineinä muiden tavoitteiden saavuttamiseen. Varsinaisia hyötytarkoituksia on vähemmän.
LinkedIn lienee yksi harvoista palveluista, jonka useimmat mieltävät ajanvietteen sijasta puhtaasti hyötypalveluksi. Muistelen LinkedInin pomojen jopa sanoneen taannoin, että he eivät halua käyttäjien viettävän sivustolla paljon aikaa (en tosin onnistunut löytämään enää artikkelia, jossa tuosta mainittiin). Facebookin menestyksen innoittamana näyttää kuitenkin siltä, että myös LinkedIn saattaa olla kääntämässä kelkkansa.
Toinen mieleeni tuleva esimerkki menestyvästä hyötysivustosta on online-huutokauppa eBay. Siksi yllätyinkin artikkelista, jossa esitettiin, että eBayn menestys perustuu pitkälti nimenomaan siihen, että takavuosina sen käyttäminen oli parasta viihdettä: valtaisa joukko surffasi saitille päivittäin selailemaan hassunhauskojen huutokohteiden kirjoa.
Saman artikkelin mukaan eBayn myöhempi keskittyminen asiasisältöön on johtaunut siihen, että Facebook, MySpace ja YouTube ovat “tappaneet” palvelun. Ihmiset eivät enää surffaa eBayssa viihtyäkseen, joten sivuston käyttäjämäärä vähenee uhkaavasti.
Yksi OtaSizzle-projektin tavoitteista on ainakin minun näkökulmastani suunnitella sosiaalisen median palveluita, joissa hyötykäyttö olisi etusijalla viihteen jäädessä vähemmälle huomiolle. Kassi on tällä hetkellä suunniteltu vahvasti hyötynäkökulmaa silmällä pitäen. Projektipalavereissa on silloin tällöin esitetty huomioita siitä, että palvelua olisi syytä muuttaa viihteellisemmäksi. Olen ainakin tähän mennessä ollut eri mieltä, mutta ehkä asiaa on kuitenkin syytä harkita vakavasti.
Kassi tarvitsee käyttäjiä, jotka ovat halukkaita viettämään sivustolla aikaa, muuten kukaan ei lue sinne jätettyjä ilmoituksia ja vastaa niihin. Olisiko oikea suunta rohkaista käyttäjiä luomaan myös viihteellisempää sisältöä ja palkita hauskuudesta? Voiko huumorintajuton verkkopalvelu menestyä?
