Varhaiset omaksujat Suomessa ja ulkomailla ovat keskustelleet jo jonkin aikaa siitä, kuinka Twitter tulee hyvin todennäköisesti korvaamaan RSS-lukijat. Itse en ole vielä Google Readerista luopunut tai edes sen käyttöä vähentänyt, vaikka viime vuonna sen rinnalle tulikin aktiivinen Twitter-seuranta. Olen kuitenkin pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että näiden kahden työkalun parhaiden puolien yhdistäminen olisi hyödyllistä. Nykyiset käyttöliittymät eivät kuitenkaan pysty tarjoamaan ominaisuuksia, joita kaipaan. Tässä postauksessa esitän vision siitä, millainen halajamani yhdistelmätyökalu olisi.
Twitter tarjoaa sen, mitä Reader ei: sosiaalisuuden. Nykyaikana uutisten lukeminen on kaksisuuntaista toimintaa. Twitterissä uutiset on helppo jakaa seuraajilleen ja keskustella niistä.
Reader on yrittänyt tarjota samoja ominaisuuksia, mutta epäonnistuu, koska ihmisillä ei ole siinä laajaa sosiaalista verkkoa, eikä todennäköisesti tule olemaankaan. Kaksi tämän hetken de facto sosiaalista verkkoa ovat Facebookin ja Twitterin hallussa, ja niistä Twitter soveltuu avoimen luonteensa ja yksinkertaisuutensa takia paremmin uutistenlukijaksi.
Reader taas tarjoaa minusta tällä hetkellä ylivoimaisen käyttöliittymän uutisten lukemiseen. Siinä avainasemassa ovat näppäinoikotiet. Niillä on helppo selata nopeasti massiivista uutisvirtaa: j-näppäin siirtyy seuraavaan uutiseen ja v-näppäin avaa kiinnostavan uutisen taustalle myöhempää lukemista varten. Tällä menetelmällä on todella helppoa kahlata ensin nopeasti läpi massiivisen uutisvirran ja sen jälkeen lukea rauhassa kiinnostavimmat artikkelit.
Edellä kuvatun lukemistavan ongelma on sisällön “ampparoituminen”: raflaaville otsikoille tulee helposti liikaa painoarvoa. Tässä tärkeäksi avuksi voisivat nousta Twitterin ominaisuudet: Facebookin “like”-napin tapaan nykyisin toimivat retweetit sekä uutiseen lähetettyjen kommenttien/vastausten määrä antaisi lukijalle arvokasta lisätietoa uutisen laadukkuudesta.
Uutisiin liittyviin keskusteluihin Twitter tarjoaa tällä hetkellä kaikki tarvittavat ominaisuudet, mutta ei riittävän hyvää käyttöliittymää. Yksikään lukuohjelma ei panosta tarpeeksi keskustelun säikeistykseen, joten tiettyyn uutiseen tai muuhun viserrykseen liittyvää keskustelua on mahdotonta seurata. Säikeistys on täysin mahdollista tehdä Twitterin nykyisellä toiminnallisuudella, ja se olisikin visioimassani uutistenlukuohjelmassa avainasemassa.
Reader tarjoaa kätevän kansiorakenteen uutisten jaotteluun. Myös tämä toiminnallisuus on olemassa Twitterissä: käyttäjälistat. Niiden tehokas käyttö olisikin olennainen osa lukijaa.
Visioimani lukija muistuttaisi visuaalisesti hyvin paljon Google Readeria, mutta sisältö tulisi Twitteristä. Virtaa voisi Readerin tyyliin selata näppäinkomennoilla. Oletusfeedissä näytettäisiin ainoastaan viserrykset niiltä tahoilta, joita itse seuraa, olivat nämä sitten blogeja, sanomalehtiä tai omia kavereita. Sivupalkissa olisivat valittavissa käyttäjälistat, joista ohjelma näyttäisi näihin tulleiden lukemattomien viestien määrän.
Virrassa näkyisivät ainoastaan “alkuperäiset” tweetit sekä niiden retweet- ja kommenttimäärät. Kommentit saisi näkyviin painamalla tiettyä näppäintä. Toinen näppäin - esimerkiksi Readerista tuttu v - avaisi tweetissä mahdollisesti olevan linkin uuteen tabiin taustalle, jolloin sen voisi lukea rauhassa myöhemmin, kun on ensin kahlannut feedistä läpi uudet osumat.
Oletusvirran lisäksi tarvittaisiin toinen virtanäkymä, jossa näkyisivät omien kontaktien retweettaamat tai kommentoimat viserrykset, jotka olisivat peräisin tahoilta, joita ei itse seuraa. Tämän näkymän avulla olisi helppo päästä perille uusista kiinnostavista uutisista ja uutislähteistä.
Yksi kiinnostava lisäominaisuus olisia mahdollisuus jakaa lukemiaan uutisia vain tietyille henkilöille. Ainakin itse törmään uutisia lukiessani siihen, että jokin tietty uutinen tai linkki saattaisi kiinnostaa juuri yhtä tiettyä seuraamaani henkilöä. Tällaisen jakamisen voisi hoitaa Twitterin Direct Message -toiminnallisuudella.
Web-selaimessa toimiva lukija tarvitsisi luonnollisesti tuekseen mobiilisovelluksen, joka synkronoisi lukemattomien viestien määrän web-lukijan kanssa. Näin lukemista olisi helppo jatkaa toisessa laitteessa siitä, mihin toisessa jäi.
Tietääkseni kuvailemaani ohjelmaa ei vielä ole olemassa (jos on, kertokaa minulle ihmeessä, mistä moisen löytää!). Sen tekeminen olisi kuitenkin täysin mahdollista Twitterin nykyistä APIa käyttäen. Jos joku haluaa rakentaa tällaisen lukijan, ideaani saa käyttää vapaasti. Ilmoittaudun ensimmäiseksi alpha-testaajaksi. :)
En ole vielä juurikaan kirjoitellut tähän blogiin omasta tutkimuksestani, joka käsittelee virtuaalista mainetta. Nyt ajattelin aloittaa, siinä toivossa että asioiden tiivistäminen tänne selventää ajatuksia myös diplomityön suhteen. Ensimmäisen tällaisen postauksen aiheena on maineen ja virtuaalivaluuttojen suhde.
Suhdetta on mietitty paljon Kassia kehitettäessä. Miten käyttäjät voisivat palkita toisiaan palveluksista, joita näiltä saavat? Pitäisikö käytössä olla jonkinlainen virtuaaliraha, jollaisia esimerkiksi vaihtopiiritoiminta usein käyttää?
Virtuaalirahan käyttö tuntuu äkkiseltään intuitiiviselta, mutta käytännössä aiheuttaa monenlaisia ongelmia: Mistä rahaa tulee? Miten sen arvo määräytyy? Miten estetään erilaiset huijaustavat, kuten lukuisten käyttäjätilien luonti ja rahojen siirto näiden välillä? Miten saadaan käyttäjät vakuutettua valuutan arvosta? Mikä estää arvon romahtamisen?
Virtuaalitaloustutkija Tero Heiskanen uskoo, että paikallisraha voi ratkaista nämä ongelmat. Meistä kokonaisuus on kuitenkin ainakin toistaiseksi vaikuttanut niin monimutkaiselta, että olemme päätyneet toisenlaiseen vaihtoehtoon.
Kassi pyritään suunnittelemaan siten, että sen virtuaalivaluuttana toimii maine: kun käyttäjät tekevät palveluksia, he saavat tästä hyvää mainetta. Muut käyttäjät tiedostavat tämän, ja pyrkivät tekemään vastaavasti palveluksia tälle käyttäjälle. Tämän mekanismin suunnittelu on oman diplomityöni aihe.
Ajatus maineesta valuuttana ei tietenkään ole uusi. Jo vuonna 1947 syntynyttä käsitettä Egoboo on käytetty kuvaamaan ihmisen hyvästä työstä saamaa tunnustusta, ja käsite on rinnastettu eräänlaiseen hetkelliseen valuuttaan.
Viimeksi aiheesta kirjoitti (linkki vie maksulliseen artikkeliin) Mikrobitin tuoreessa numerossa Kari A. Hintikka, joka puhuu mm. J.D.Lasican tutkimuksista, joissa identiteettiä tarkastellaan valuuttana. Hintikka mainitsee myös Heiskasen pohdinnat ns. sosiaalisesta vastineesta.
Hintikan artikkelissa mainitaan myös Cory Doctorowin teos Down and Out in the Magic Kingdom, jossa raha on korvattu maineeseen perustuvalla whuffie-valuutalla. Whuffien toiminnan perustana olevaa aivoimplanttia ei nykytekniikka vielä mahdollista, mutta maineeseen perustuvan valuutan toteutuminen saattaa silti olla yllättävän lähellä: sitä ajaa uusi voittoa tavoittelematon organisaatio nimeltä Whuffie Bank.
Palvelun ideana on seurata ihmisten toimintaa webissä. Kaikesta hyödylliseksi luokitellusta toiminnasta käyttäjä saa lisää whuffieita, haitallisesta toiminnasta taas niiden määrä vähenee. Whuffieita voi sitten käyttää maksuvälineenä: voin esimerkiksi pyytää joltakulta palvelusta, ja tarjota siitä hyvästä tälle sataa whuffieta. Toistaiseksi palvelu osaa tulkita tätä “hyödyllistä toimintaa” ainoastaan Twitteristä, Facebook-liitäntä on tulossa.
Vastaavanlaisia palveluita on muitakin, ja erityisen moni niistä on keskittynyt juuri Twitteriin. Twollars pyrkii luomaan valuutan, jota voi lahjoittaa esimerkiksi hyvien linkkien tai muutoin kiinnostavien ajatusten postaajalle. Twollareita voi lahjoittaa myös hyväntekeväisyysjärjestöille, jotka voivat lopulta vaihtaa valuuttaa oikeaksi rahaksi. Topsy puolestaan tietää, että retweetit eli kontaktien linkkien lähettäminen edelleen ovat niin merkittäviä arvonannon osoituksia, että niiden yhteydessä voidaan puhua jopa uudesta web-valuutasta.
Osa edellämainituista pyrkii kytkemään virtuaalivaluutan - eli maineen - nykyiseen rahatalouteen. Heiskasen visiot ovat astetta korkealentoisempia. Hänen mukaansa nykyisen rahajärjestelmän perusta on uudistettava, ja yksi raha korvattava useilla erilaisilla, ns. open money -tyyppisillä valuutoilla.
Vaikka moinen ajatus voi kuulostaa ensi alkuun hämmentävältä, on kuitenkin myönnettävä, että nykyisessä yhden rahan järjestelmässä on omat puutteensa. Itse uskon, että Kassin järjestelmää ei tulla ainakaan lähiaikoina kytkemään millään tavoin nykyiseen rahajärjestelmään, sillä mainemekanismi on sen tapauksessa paljon tehokkaampi. Mainetta kun ei voi ostaa eikä varastaa, se on ansaittava.
Yleinen sosiaalista webiä aktiivisesti käyttävien ihmisten ärsytyksen aihe on, että lähes jokaiseen palveluun tarvitsee luoda omat tunnuksensa, ja usein myös koota oma sosiaalinen verkosto. Kaverikutsujen lähettäminen kerta toisensa jälkeen samoille ihmisille eri palveluissa tuntuu typerältä. Monet hankkeet, kuten Data Portability, OpenID ja omalla tavallaan myös Facebook Connect ja Friend Connect, pyrkivätkin ratkaisemaan tätä ongelmaa.
Mutta kuinka selvää on, että kyseessä todella on ongelma, joka pitää ratkaista? Vähän aikaa sitten lukemani blogipostaus tuo hyvin esille ongelmia, joita sosiaalisten verkkojen yhdistämiseen liittyy. Tiivistettynä voi todeta, että aivan kuin reaalimaailmassa, ihmiset haluavat myös verkossa ylläpitää useita erilaisia sosiaalisia verkostoja, eivätkä välttämättä halua niiden kohtaavan.
Ihmiset rakastavat eksklusiivisuutta: sitä, että itse kuuluu johonkin ryhmittymään, johon muut, vaikka hyvätkin tutut, eivät kuulu. Hyvä esimerkki tästä on IRC. Teekkarikiltani Athenen “virallisella” IRC-kanavalla on kirjoitushetkellä 139 henkilöä. Periaatteessa siis kyseinen kanava on ideaalinen kommunikaatioväline, joka tavoittaa tehokkaasti kaikki tutut.
Tästä huolimatta on olemassa valtaisa määrä kanavia, joilla irkkaa erilaisia osajoukkoja virallisen kanavan populaatiosta. Usein näillä on toki selkeä tarkoitus - esimerkiksi killan hallituksen on hyvä päästä keskustelemaan asioista yksityisemmin, ja tietyn koulukurssin aiheet kiinnostavat ainoastaan kurssin osallistujia. Toisaalta monet näistä kanavista ovat selkeästi vain omituisia “salaisia” sisäpiirejä, joihin saattaa usein kuulua hyvinkin satunnainen porukka ihmisiä. Vaikka moisen sisäpiirin keskinäiset siteet olisivatkin melko löyhät, uusien ihmisten kutsumista kanaville arastellaan silti: mitä pienemmissä “salaporukoissa” itse on mukana, sitä enemmän tuntee olevansa “piireissä”.
Sosiaalisten verkkojen yhteydessä puhutaan usein ns. Dunbarin numerosta, jolla tarkoitetaan maksimimäärää sellaisia kontakteja, joihin ihminen kykenee järkevästi pitämään yhteyttä. Dunbar arvioi tuon luvun olevan n. 150. Dunbar ei kuitenkaan ota kantaa siihen, kuinka monta erilaista verkostoa tuon määrän sisällä voi olla. Tuo luku voisi siis periaatteessa olla jopa suurempi.
Käytän itse useita sosiaalisia verkostopalveluita. Osassa yhdistäisin kontaktiverkot mielelläni: esimerkiksi Last.fm:ssä, Facebookissa ja Del.icio.usissa voisi aivan hyvin olla kaikissa sama verkko. Poikkeuksiakin kuitenkin riittää: esimerkiksi työkontakteihin on kätevä pitää yhteyttä LinkedInin kautta, mutten välttämättä haluaisi samojen tyyppien näkevän Facebookiin tägättyjä bilekuvia Hongkongin reissulta.
Mikroblogipalvelut tuovat asiaan oman mausteensa, niissä kun kaverisuhteet voivat olla yksipuolisia: on siis mahdollista seurata itselleen täysin tuntemattomia ihmsiä. Qaikussa seuraan esimerkiksi muutamia suomalaisia sosiaalisen median aktiiveja, Twitterissä taas kiinnostavia kansainvälisiä tahoja. Nämä palvelut saattaisivat muuttua kannaltani vähemmän toimiviksi, jos kontaktilistalleni pamahtaisi vajaan 300 ihmisen Facebook-verkostoni.
Näiden poikkeusten takia ongelmia on tiedossa, jos verkkojen yhdistämisestä tulee tavalla tai toisella mahdollista. Entä jos joku haluaa minut verkostoonsa kaikissa palveluissa joita käyttää, mutta minä vain osassa niistä? Tuntuu epäkohteliaalta sanoa ei osassa palveluista mutta olla kuitenkin kaveri toisissa.
Onneksi nämä ongelmat eivät kuitenkaan ole ainakaan vielä ajankohtaisia, kiitos useimpien palveluiden innosta pitää kiinni omista verkostoistaan ja suljettu puutarha -ajattelusta. Ehkä tämä ajattelu onkin lopulta sosiaalisen webin pelastus.
Yritän pikku hiljaa totutella Twitteriin. Nykyisen kasvutahdin perusteella voi vallan hyvin veikata, että palvelusta tulee hyvinkin pian iso juttu myös Suomessa.
Koska Facebook-käyttöni on jo nykyisin aika twittermäistä, ja keskusteluissa Jaikun korvaaja Qaiku tuntuu tällä hetkellä miellyttävämmältä, olen kuitenkin joutunut miettimään kovasti, mihin sellaiseen tarpeeseen Twitter vastaa, jota muut palvelut eivät jo täytä.
Tällä hetkellä olen käyttänyt Twitteriä etupäässä kahdella tavalla: hakukoneena ja “RSS-lukijana”. Reaaliaikainen haku on mainio: muutama päivä sitten löytyi esimerkiksi kuunneltavaksi biisi, jota en muuten onnistunut löytämään mistään hausta tai musiikkipalvelusta.
Twitterin käyttäminen RSS-lukijana tulee varmasti yleistymään (ehkä jopa korvaamaan RSS-lukijat kokonaan). Tällaisella käytöllä tarkoitan siis sitä, että olen yrittänyt poimia seurattavaksi mielenkiintoisia, itselleni henkilökohtaisella tasolla tuntemattomia henkilöitä, blogeja tai muita tahoja, joiden viserryksiä kannattaisi seurata.
Seurattavia lisätessäni olen huomannut, että muutama näistä on vastapalveluksena merkinnyt minut seuraajakseen. Moinen toiminta on minusta jokseenkin hassua, sillä olen tuottanut itse Twitter-sisältöä naurettavan vähän, enkä usko kovinkaan monen vielä sen perusteella tweeteistäni kiinnostuvan. Kyse on siis ilmeisesti enemmänkin “kohteliaisuudesta”. Tämä on ilmeisesti Twitterissä aika yleistä, onpa siinä jopa AutoFollow-toiminto, jolla kohteliaisuuden saa automatisoitua.
Vielä hassumpaa on kuitenkin se, että minut on merkinnyt seurattavaksi useampi taho, joita en itse seuraa, ja joita viserrykseni eivät varmasti kiinnosta. Joukossa on esimerkiksi useampia amerikkalaisia yksityishenkilöitä, vaikak jokainen postaukseni tähän mennessä on suomeksi.
Ainoa keksimäni selitys näille on mainonta. Nykyisinhän on muotia kilpailla seuraajien määrässä. Kaikki minut seurattavaksi ottaneet ovat todennäköisesti tehneet sen vain ja ainoastaan siksi, että mahdollisesti olisin niin kohtelias, että ryhtyisin puolestani seuraamaan heitä.
Ei siinä vielä mitään, jos yksityishenkilöt harrastavat tällaista. Uusin seuraajani on kuitenkin aika yllättävä taho: Edutool-maisteriohjelma!
Pelkään jo hieman sitä tulevaisuutta, jossa postilaatikkooni tippuu joka päivä 50 uutta ilmoitusta siitä, että jokin yritys on ryhtynyt Twitter-tilini seuraajaksi. Sitä ei voi enää nimittää miksikään muuksi kuin roskapostiksi.
Pitkä ja laiska joululoma takana, aika siirtyä takaisin arkeen. Pukki ei valitettavasti tuonut uutta hienoa mobiililaajakaistalla varustettua nokialaista. Se harmittaa muun muassa siksi, että nykyisellä parin vuoden ikäisellä Ericssonin vehkeellä ei pääse Jaikuamaan. Se harmittaa kovin. Mikrobloggaus tuntuu varsin passelilta tavalta kirjoitella muistiin yksittäisiä “neronleimauksia”, jotka tulevat mieleen yleensä juuri silloin, kun ei ole läppäriä lähettyvillä.
Vai pitäisikö sittenkin twitteröidä? Jenkkiblogit tuntuvat mainitsevan mikrobloggauksen yhteydessä huomattavasti Jaikua useammin sen uudemman kilpailijan. Myös Wikipedia tietää kertoa, että Twitter on suomalaista kollegaansa suositumpi. Huolestuttavaa suomalaisten kannalta. Vaikka kaksikon lähtökohdat ovat erilaiset (Jaiku on mobiilisovelluksen hyppäys yhteisöweb-maailmaan, Twitter taas web2-softaan pultattu kännykkäominaisuus), ja niiden ominaisuudet eroavat jonkin verran toisistaan, kilpailevat ne silti samoista käyttäjistä.
Huolta lisäävät tiedot, joiden mukaan monet Jaikun viimeaikaisiin yhteysongelmiin kyllästyneet käyttäjät ovat siirtymässä Twitteriin. Jaikuun odotellaan edelleen Google-fuusion myötä lupailtuja uudistuksia. Jaikido-blogin mukaan niitä on luvassa pian. Toivottavasti. Mikrobloggaus on yksi tämän hetken lupaavimmista Seuraavista Jutuista, mikä tarkoittaa että klooneja ilmestyy markkinoille nopeammin kuin ehtii sanoa “mobiilikupla”. Aiemmin mainitun Wikipedia-sivuston mukaan maailmalla oli jo toukokuussa 2007 111 Twitterin tyyppistä sivustoa. Tämä lista on vasta alkua. Kannattaa myös huomata, että kyseiset saitit pyrkivät kloonaamaan nimenomaan Twitteriä. Lievätkö Jaikusta kuulleetkaan.
