Ei tartte auttaa

Avun pyytäminen on vaikeaa, varsinkin suomalaiselle.

Sitä miettii, kehtaako. Apua pyytäessä osoittaa heikkoutensa, tunnustaa ettei tiedä tai osaa jotakin, että tarvitsee muita. Avun pyytäjä saattaa myös joissain tapauksissa saada osakseen tylyä kohtelua ja (uus)avuttoman leiman.

Minulla on melko matala kynnys pyytää apua. Saankin usein kuittailua kysellessäni tyhmiä erinäisillä foorumeilla. Avun pyytäjä tuntee itsensä helposti hölmöksi: äh, olisihan tuo pitänyt tajuta, miksi kysyin, ensi kerralla googlaan ja selvitän itse.

Ja kuitenkin monessa tilanteessa avun pyytäminen saattaisi säästää kaikkien aikaa ja vaivaa. Näin pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, ja sitä paitsi monesta, ainakin minusta, on kivaa auttaa muita. Auttaminen on sosiaalista toimintaa, ja auttaessaan voi tavata uusia mielenkiintoisia ihmisiä. Lisäksi parhaimmassa tapauksessa toinen saattaa pystyä tekemään itselle vastapalveluksen, jolloin molemmat hyötyvät.

Avun pyytämisen dilemmaa on mietitty paljon Kassia kehiteltäessä, onhan yksi palvelun tavoitteista juuri rohkaista ihmisiä pyytämään apua toisiltaan. Kaksi omakohtaista casea tältä viikolta kertovat, että ainakin jossain on onnistuttu.

Ensimmäisessä tapauksessa minua pyydettiin kuskiksi. Pyytäjä oli minulle entuudestaan tuntematon, eikä olisi varmasti ikinä osannut kysymystä esittää, ellen olisi lisännyt Kassissa profiiliini tietoa siitä, että minulla on auto. Sattumalta kyytiä tarvittiin vielä paikkaan, johon minulla oli itsekin kuluvalla viikolla asiaa, joten suostuin pyyntöön mielihyvin.

Toisessa tapauksessa lisäsin palveluun ilmoituksen, jossa pyysin jotakuta vaihtamaan kielet kitaraani. Tämän ilmoituksen laittaminen oli minulle jonkin sortin henkien taisto. Kitara on henkilökohtainen esine, ja kielten vaihtaminen siihen mielletään selkeästi tehtäväksi, joka kuuluu muusikolle itselleen. Minulle se on kuitenkin tuottanut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia (viimeksi koittaessani katkoin kaksi kieltä), joten olen pari edellistä kertaa vaihdattanut kielet musiikkiliikkeessä.

Nytkään en missään tapauksessa olisi postannut pyyntöäni mihinkään muista käyttämistäni sosiaalisista medioista, kuten irkkiin ja Facebookiin, koska se olisi tuntunut jotenkin nololta. Mutta Kassi on sitä varten, että siellä voi pyytää apua, joten – perustellen itselleni, että Kassi tarvitsee tällä hetkellä paljon sisältöä ja aktiivisia käyttäjiä – sain lopulta lisättyä sinne ilmoituksen. Ja kas, sain nopeasti vastauksen, joka poiki lisäksi varsin kiintoisan keskustelun vastaajan kanssa.

Nämä kaksi tapausta osoittavat, että avun pyytäminen tuo paitsi konkreettista hyötyä myös usein hyvän mielen niin avun pyytäjälle kuin saajalle.

Missä menee raja siinä, milloin avun pyytäminen on hyväksyttävää ja milloin menee liiallisuuksiin? Pitäisikö ihmisten keskimäärin pyytää apua toisiltaan enemmän kuin nykyisin, vai ovatko useimmat uusavuttomia, joiden olisi syytä pyrkiä tulemaan paremmin toimeen omillaan? Millaisissa tilanteissa apua erityisesti tulisi pyytää, millloin taas olisi syytä selvitä itse? Mielipiteitä?

Tags: , , , ,

2 comments

  1. Mun mielestä uusavuttomuutta ei ole se, että pyytää apua (=ratkaisee ongelman), vaan pikemminkin se, että jättää jotain tekemättä tai luopuu jostain siksi, ettei kehtaa kysyä (=jättää ongelman ratkaisematta). Elämä on joukkuelaji.

  2. Erinomaisen hyvin kiteytetty. :)