19
Jun 11

Turntable.fm -musiikkipalvelu tekee musiikin kuuntelijasta DJ:n

Luin reilu viikko sitten TechCrunch-blogista postauksen, jossa hehkutettiin harvinaisen voimallisesti uutta nettipalvelua. Suurin piirtein näin: “Olen vain kaksi kertaa aiemmin ollut jostain palvelusta yhtä innoissani. Ensimmäinen oli Twitter ja toinen Foursquare.” Vähemmästäkin tulee skeptiseksi, mutta pakkohan sitä oli silti kokeilla.

Kokeilua ei tosin oltu tehty aivan helpoksi, sillä Turntable.fm rajoittaa palvelun leviämistä ovelalla kikalla: palveluun pääsee ainoastaan Facebook connectilla, ja lisäksi pitää olla kaveri jonkun palvelun nykyisen käyttäjän kanssa. Rajoituksen syy ei ilmeisesti tällä kertaa ole niinkään suljettu beta -markkinoinnissa, vaan yksinkertaisesti siinä, että kehittäjillä on ongelmia skaalautuvuuden kanssa. Kaikeksi onneksi joku kavereistani oli onnistunut olemaan vielä enemmän early adopter kuin minä, ja pääsin muitta mutkitta sisään.

Palvelun idea on sosiaalinen musiikinkuuntelu. Jokainen käyttäjä majailee kerrallaan yhdessä “huoneessa”, jossa voi toimia joko passiivisena kuuntelijana tai DJ:nä. Tiskijukkien määrä on rajoitettu viiteen per huone, kuuntelijoita voi olla rajattomasti. Jokaisella tiskijukalla on soittolista, jolle voi koota mieleisensä kappaleet, ja näiltä soitetaan aina biisejä vuorotellen. Biisi pärähtää siis soimaan yhtä aikaa jokaisen huoneessa olijan stereoissa.

Palvelun musiikkivalikoima on hämmentävän hyvä jopa ikisuosikkiini Spotifyyn verrattuna. Löysin sieltä esimerkiksi suomalaisten ei-niin-mainstreambändien Cats on Firen ja Ukkosmaineen tuoreimmat levyt, joista kumpikaan ei ole saatavilla Spotifyssä. Lisäksi palveluun on mahdollista ladata biisejä omalta kiintolevyltä, joten sitä voi halutessaan käyttää vaikka oman vielä levyttämättömän autotallibändinsä mainostukseen.

Palvelu on tavallaan yhdistelmä Spotifyä ja Last.fm:ää. Sitä voi käyttää yksinkertaisesti haluamiensa biisien kuunteluun netistä ilmaiseksi, joskin tähän tarkoitukseen Spotify on selvästi parempi. Sen sijaan sosiaalinen puoli ja uuden musiikin löytäminen toimii Last.fm:n radioiden tapaan – mutta siinä missä Last.fm:ssä musiikin suosittelun hoitavat algoritmit, Turntable.fm luottaa muiden käyttäjien valintoihin. Tämä tuo palveluun mainioita ulottuvuuksia: sitä voi käyttää esimerkiksi oman työporukan kesken, jolloin jokainen pääsee vuorotellen valitsemaan huoneessa soivan biisin, tai sitten voi vaikka piipahtaa Foursquaren työntekijöiden huoneessa katsomassa, mitä sikäläiset koodarit kuuntelevat.

Koska kyseessä on nimenomaan yhteisöllinen palvelu, mukana on tietysti myös lempielementtini eli maine. Se toimii yksinkertaisesti: kun jonkun muun valitsema biisi soi, sille voi joko hurrata tai buuata. Tykkääminen lisää pelaajan mainepisteitä, useampi buu-ääni taas johtaa kappaleen vaihtumiseen.

Mainepisteillä on myös käyttöä. Turntable.fm:n huoneet on nimittäin visualisoitu, ja jokaisella huoneessa olijalla on sympaattinen piirros-avatar. Riittävästi pisteitä kerättyään avatarin ulkomuotoa pääsee päivittämään katu-uskottavampaan olomuotoon. Yli 1000 pistettä kerännyt voi valita hahmokseen jättimäisen gorillan, jonka kaulassa roikkuu kultaketju.

Avatarit notkuvat huoneessa, kuuntelijat katsomossa ja DJ:t estradilla läppäreidensä takana (hauskasti palvelu tunnistaa, onko DJ:llä käytössä mac- vai windows-kone ja rendaa oikean logon). Aina kun kuuntelija klikkaa tykkäysnappulaa, avatarin pää alkaa notkua fiilistelyn merkiksi. Nämä pienet kikat toimivat yllättävän hyvinä egobuustereina. Suomalaisen mieltä lämmittää, kun pistää Rubikin sinkun soimaan ja täynnä jenkkejä oleva huone rupeaa nyökyttelemään biisin tahtiin.

Tämä kaikki on tietysti äärimmäisen nörttiä. Mutta hauskaa. Ja kun avatareilla leikkimiseen pian kyllästyy, palvelun voi unohtaa taustalle, ja se toimii laadukkaana radiona.

Lisähuomiona mainittakoon, että palvelun kautta voi myös oikeasti tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin. Ranskalainen yhteisöllisen kuluttamisen aktiivi otti minuun yhteyttä Facebookin kautta ja pyysi päästä fb-kaverikseni, jotta hänkin pääsisi käyttämään palvelua. Suostuin ja mainitsin, että minun onkin tarkoitus olla häneen yhteydessä, sillä syksyllä olen matkaamassa Ranskaan markkinoimaan Kassia. Hän lupasi saman tien, että jos tarvitsen majoitusta, hänen sohvansa on vapaa! Yhteydet syntyvät yllättäviä reittejä.

Palvelun bisnesmalli epäilyttää: kassavirtaa ei tällä hetkellä ole lainkaan, ja musiikin lisensointikulut maksavat hunajaa. Suorastaan hämmästyttää, miten tämä palvelu voi olla tarjolla ilmaiseksi kaikkialla maailmassa, kun samaan aikaan Spotify on taistellut jo vuosia levy-yhtiöiden kanssa päästäkseen Yhdysvaltain markkinoille. Levy-yhtiöt saattavatkin lopettaa lennon lyhyeen, jos rahaa ei jostain kerry.

Voi siis olla, että palvelu kokee pikaisen lopun, kuten niin moni streamauspalvelu sitä ennen. Mutta sitä ennen suosittelen ehdottomasti kokeilemaan! Itse ainakin jaksoin koukuttua tähän Spotifyn ja Last.fm:n käytöstä huolimatta.

Edit 21.6. Näköjään palvelulla ei ole sopimusta yhdenkään levy-yhtiön kanssa. Näitä on nähty ennenkin, palvelun sulkeutumisen ajankohta riippunee siis lähinnä siitä, kuinka rivakasti levy-yhtiöiden lakimiehet toimivat, ellei sitten yrityksen DMCA-kikkailu onnistu. Näköjään joitakin myönnytyksiä tähän suuntaan on ainakin tehty palvelun puolelta, itse pystyin vielä muutama päivä sitten kuuntelemaan biisejä myös ollessani huoneessa yksin, mutta nyt se ei ilmeisesti onnistu.


15
Jun 11

IRC-Galleria kaipaa uutta suuntaa

Ennustin hieman yli kolme vuotta sitten, että IRC-Galleria tulee kuolemaan seuraavien kolmen vuoden sisällä. Toistaiseksi palvelu on vielä pystyssä, mutta käytännössä pystyyn kuollut. Kävijämäärästä on tuossa ajassa sulanut kolme neljännestä. Myös Google Trends piirtää karun kuvan palvelun kehityksestä.

Palvelu on kolmen viimeisen vuoden aikana yrittänyt uudistua kopioimalla ominaisuuksia Facebookista. Taktiikka ei ole toiminut, vaan kävijämäärien lasku on jatkunut tasaisen tappavaa tahtia.

Maaliskuussa Sulake sai tarpeekseen ja myi “Galtsun” pois – epäilemättä huomattavasti alkuperäistä ostohintaa halvemmalla.

Uusilla ostajilla eli palvelun nykyisellä johdolla on nyt edessään näytön paikka. Jotain pitää keksiä ja pian, muuten palvelu ei enää kohta omistajiaan elätä.

Käytännössä ainoa suunta on keksiä jotain omaa. Facebookin kanssa kilpailu ei ole hedelmällistä. IRC-Gallerian pitää panostaa entistä enemmän omaan ydinkohderyhmäänsä eli teini- ja esiteini-ikäisiin ja löytää jotain, mitä he kaipaavat ja mitä ei voi tehdä paremmin naamakirjassa.

Facebookissa hengaillaan etupäässä omien nykyisten kaverien kanssa. Voisiko palvelu panostaa tämän sijasta entistä enemmän uusien kaverien löytämiseen? Tällä konseptilla toimii esimerkiksi pikkubudjetilla pystyyn laitettu Kavereita.net, joka on onnistunut haalimaan yli 60 000 käyttäjää – aikana jolloin Facebook on jo ollut olemassa ja IRC-Gallerian suunta on ollut alaspäin.

Toinen kotimainen esimerkki, jonka ideoista voisi ottaa mallia, on “asioiden Facebookiksi” itseään kutsuva Bublaa. Galtsu voisi olla “asioiden Facebook” teineille. Palvelun kannattaisi panostaa vahvemmin nykyisiin yhteisöihinsä ja pyrkiä kokoamaan nuoria vielä nykyistä vahvemmin yhteen näiden kiinnostuksen kohteiden kautta. Näin sitä voisivat hyödyntää vaikkapa partiolaiset, seurakuntanuoret tai sählynpelaajat, kukin omissa ympyröissään.

Niin, ja sitten se brändi. Siihen ehdotan yksinkertaista muutosta: vaihdetaan palvelun nimi. IRC ei tuo nimessä enää tänä päivänä mitään lisäarvoa, päin vastoin. Sen sijaan “Galtsu” on sana, jota kaikki käyttävät palvelusta jo muutenkin. Sen voisi ottaa käyttöön viralliseksi nimeksi. Se ilmentäisi palvelun luonnetta paljon nykyistä nimeä paremmin.


27
Apr 11

Sosiaalinen media suosii helppoja ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin

Itseoppinut maahanmuuttokriitikko kertoo, että rajat on suljettava. Itseoppinut ilmastoskeptikko kertoo, että ilmastonmuutos on humpuukia. Itseoppinut talouskriitikko kertoo, että nykyinen rahajärjestelmä on tiensä päässä ja valtiot romahtavat pian. Itseoppinut miesasiamies kertoo, että naisille pitäisi määrätä pakollista seksipalvelusta. Itseoppinut ravintoterapeutti kertoo, että ihmisen tulisi syödä pelkästään mustikoita ja kaakaopapuja.

50 vuotta sitten he kaikki olisivat olleet kylähulluja, tai parhaassa tapauksessa keränneet ympärilleen parinkymmenen samanmielisen kylänmiehen lahkon, joka mouhuaa aikansa ja tekee sitten joukkoitsemurhan luolassa.

Tänään he kaikki saavat tuhansia seuraajia – verkossa.

Kymmenet blogit, nettifoorumit ja käsivarakameralla kuvatut YouTube-videot julistavat heidän sanomaansa. Pikku hiljaa he saavat tukijoukkoihinsa myös muutaman julkkiksen, ja kohta perinteinen mediakin kiinnostuu. Pian he kertovat näkemyksistään satojen tuhansien seuraamissa keskusteluohjelmissa ja väittelevät asiantuntijoiden kanssa.

Tätäkö se verkkodemokratia on?

Sosiaalinen media kuuluu kaikille

Marko Ylitalo kirjoittaa Ylioppilaslehdessä dorkien maihinnoususta. Tuoretta eduskuntavaalitulosta ihmetellessä on vaikea olla olematta samaa mieltä artikkelissa esitettyjen pohdintojen kanssa. Näissä vaaleissa pärjäsivät ne, jotka osasivat esittää yksinkertaisimpia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Tieteellistä pätevyyttä tai asiantuntijoiden tukea ei lausunnoilta edellytetty, uskottava esiintyminen ja itsevarmuus riittivät.

Internetin aikakaudella tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan ennen, ja se on kenen tahansa vapaasti käytettävissä. Lisäksi sosiaalinen media mahdollistaa sen, että kuka tahansa voi toimia vallan vahtikoirana paljastamalla havaitsemansa vallanpitäjien vehkeilyt blogissaan. Voisi siis kuvitella, että hölynpölystä jäisi kiinni entistä helpommin.

Mutta ei. Huuhaa menee läpi helpommin kuin koskaan. Sosiaalinen media kun ei ole vain tunnollisten ja terveellä järjellä varustettujen valistuneiden kansalaisten työkalu, vaan myös kylähullujen foorumi. Ja saatavilla olevan tiedon räjähdysmäinen määrä tarkoittaa, että jokaisen asian voi perustella vaivatta suuntaan tai toiseen ja löytää väitteensä tueksi helposti kymmenittäin uskottavalta kuulostavia lähteitä.

Tavallista kansalaista tarjolla olevan tiedon ja mielipiteiden suuri määrä hämmentää. Rationaalisten mielipiteiden muodostaminen ydinvoiman ja talouskriisin tapaisista asioista tuntuu täysin mahdottomalta. Onneksi on olemassa helppo ratkaisu – kuunnella sitä, joka esittää asian helpoimmin ymmärrettävällä tavalla. Eli siis populistia, joka oikoo mutkat suoriksi.

Avoimuuden kääntöpuoli

Tänään ilmestynyt Image kirjoittaa joukosta pari-kolmekymppisiä suomalaisia, jotka ovat hurahtaneet muun muassa hopeaan sijoittamiseen ja “superruokiin” – varsin hämmentävä yhdistelmä jo sinänsä. Sijoitustoimintaa pyörittää SilverBank-niminen taho, jolle alaikäiset tekevät töitä ilman palkkaa. Hopeapankkilaiset uskovat muun muassa, että “sosiaalinen media korvaa valtion” ja “koulutus on turhaa” ja aikovat perustaa oman lukion.

Porukan ajatuksista innostuneiden joukko kasvaa jatkuvasti. Ja miksipä ei kasvaisi. He tarjoavat juuri sitä mitä kansa haluaa: itseoppineiden yksilöiden populistisia näkemyksiä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Koulutuksen turhuudesta puhuminen vetoaa luonnollisesti eniten erityisen otolliseen kohderyhmään, eli niihin jotka ovat koulutusta vailla.

Ajan hengen mukaisesti porukka ei ole mikään sulkeutunut lahko, päinvastoin. Joukkion johtohahmot julistavat sanomaansa avoimesti blogeissa, YouTubessa ja Twitterissä ja vastaavat välittömästi kriitikoiden ihmettelyihin eri sosiaalisen median foorumeilla. Imagen jutussa pääjehu Risto Pietilä ihmettelee marttyyrina, että on varmaan ollut tyhmä, kun on kertonut yrityksen toiminnasta liian avoimesti.

Yksi meidän Avoin yritys -projektimme taustalla olevista ajatuksista on ollut suojella ideoitamme kertomalla niistä avoimesti. Näin kukaan muu ei voisi varastaa niitä ja väittää omikseen. SilverBank menee kuitenkin asteen pidemmälle. Se pyrkii oikeuttamaan kaiken tekemänsä sillä, että kertoo täysin avoimesti, mitä tekee. Se ei ole vanhan ajan korruptoitunut korporaatio, joka tekee pahojaan ja yrittää salata sen. Se toimii täysin päivänvalossa ja väittää kirkkain silmin, ettei missään tässä ole mitään arveluttavaa. Lähdeviitteetkin ovat kunnossa.

Demokratian seuraava haaste

Avoimen tiedon ja verkkodemokratian kanssa on edetty pitkälle. Wikileaks ja kumppanit varmistavat, että kaikki salattu tieto tulee kyllä esille tavalla tai toisella. Varjoihin piiloutuminen ei ole enää mahdollista. Demokratian seuraava haaste – verkossa ja muualla – onkin se, miten estetään piiloutuminen näkösälle. Kuinka saadaan suodatettua kaikesta kohinasta juuri se olennainen ja eroteltua paikkansa pitävä tieto keksitystä?

Medialukutaito ja lähdekriittisyys ovat tulevaisuuden kansalaisen tärkeimmät taidot. Ja sori vaan SilverVault, mutta minä uskon, että niiden taitojen oppimisessa on myös tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeässä asemassa se koulutus.


17
Apr 11

Organisaatioiden avoimuutta, yhteisöllisen kuluttamisen palveluiden yhteistyötä ja Teksasin kuulumisia

Tämä blogi on viime aikoina ollut kohtuullisen hiljainen. Iso syy lienee se, että useimmat viime aikoina kirjoittamani tekstit on julkaistu muualla. Siispä kierrätän hieman sisältöä ja linkitän teksteihini muissa paikoissa.

Hub Generation -blogissa pohdiskelen, mitä hyötyjä ja haittoja avoimuudesta on organisaatioille. Hub Generation on tuoreehko kollektiivi, jonka tarkoituksena on käsitellä laajemmin sitä, miten pilvipalveluiden ja yhteisöllisen median tulo vaikuttaa yritysten toimintaan.

Jenkkiblogi Shareablessa puolestaan kirjoitan siitä, voisivatko yhteisöllisen kuluttamisen palvelut tehdä enemmän yhteistyötä ja jopa muodostaa yhteisen API-rajapinnan, jonka kautta resurssien jakaminen onnistuisi helpommin.

Avoin yritys -blogissa puolestaan selviää, millaisia ajatuksia lähtö South by Southwest -konferenssiin Teksasiin herätti ja miten matka sujui. Avoimen yrityksen muusta toiminnasta mainittakoon, että voitimme SoMePitching-hissipuhekilpailun.


24
Feb 11

Suomen parhaat verkkosivut vs Grand One ja Suomen parhaat työpaikat

Case Nova Trottersin myötä rupesi pohdituttamaan, mikä juuri tässä kilpailussa tökkii minua ja muita bloggaajia. Onhan vastaavia konsepteja kuitenkin muitakin. “Vastaavalla” tarkoitan tässä yhteydessä seuraavaa: 1) Kilpailun järjestää yksittäinen yritys ja 2) Kilpailuun osallistuvat ne, jotka ovat valmiita maksamaan osallistumisestaan. Arvostetuimmista tällaisista mieleeni tulevat Grand One, jossa kisataan “digimedia-alan arvostetuimmista pysteistä” sekä Suomen parhaat työpaikat. Tarkastellaanpa näiden kilpailujen saamaa huomiota tarkemmin.

GO:n osalta kritiikkiä on vaikea löytää. Ainoa johon törmäsin googlatessani oli tämä kommentti siitä, että kilpailun tuomaristosta tulee tunne, että “siellä ne palkitsevat itseään”. Yleisesti ottaen kilpailu on kuitenkin todella arvostettu. Näkisin että tähän on ainakin kaksi tärkeää syytä: 1) Tuomaristo on sellainen, jota ulkopuoliset todella voivat pitää pätevänä arvioimaan osallistujia ja 2) Eri kategorioiden voittajat ovat ulkopuolisenkin silmin todella päteviä esityksiä, ja perusteet voitolle ovat linjassa kilpailun kriteerien kanssa. Lisäksi kilpailutöiden jako eri kategorioihin ja perusteet töiden arvioinnille tuntuvat mielekkäiltä.

Suomen parhaat työpaikat -kisasta olen kuullut enemmän myös kritiikkiä. Kritiikin kärjen tiivistää nimimerkin suojista MaxiAntti kommentissaan taloussanomien artikkeliin seuraavasti:

a) tutkimukseen osallistuu alle 0,1 % Suomen yrityksistä
b) osallistuvat yritykset maksavat osallistumisestaan
c) osallistuvat yritykset valikoivat vastaajat

.. ja tämän Great Place to Work Instituutti = voittoa tavoitteleva Yritys, eikö mikään instituutti

Täytyy myöntää, että itseänikin edellä mainittujen seikkojen valossa hieman häiritsee tämän kisan saama mediahuomio. Todettakoon, etten ole nähnyt tilastoa joka osoittaisi, että osallistujia tosiaan olisi alle 0,1 % kaikista yrityksistä enkä todisteita siitä että osallistuvat yritykset pääsisivät valikoimaan vastaajat (eikä kyse olisi satunnaisotoksesta kuten kilpailun sivuilla todetaan). Syytökset saattavat siis olla ainakin osin perättömiä. Silti jokin kilpailussa hämää. Olen myös samaa mieltä siitä, että yrityksen nimeäminen “instituutiksi” on omiaan johtamaan ihmisiä harhaan ja luulemaan, että kyse olisi puolueettomasta julkisesta organisaatiosta eikä yrityksestä.

Tänä vuonna huomiota herätti muun muassa monta kertaa putkeen viime vuosina isojen yritysten sarjan voittaneen Accenturen puuttuminen listalta kokonaan. Tietoviikon (paperilehden) jutussa todetaan, että asia herättää monia kysymyksiä. Minusta vaikuttaisi kovin, että kyse on siitä, että Accenture ei ole enää päättänyt maksaa osallistumismaksua, sillä se ei ole kokenut kisasta saamaansa positiivista mediahuomiota osallistumismaksun arvoiseksi. Tämä vaikuttaa minusta todennäköisemmältä kuin se, että Accenturen hyvyys työpaikkana on yhtäkkiä romahtanut dramaattisesti.

Kilpailun eduksi todettakoon, että sen käyttämä mittaristo vaikuttaa kohtuullisen uskottavalta. Voisi kuvitella, että joku olisi jo älähtänyt, jos laajat suurille työntekijämassoille ympäri Eurooppaa tehtävät kyselyt eivät vaikuttaisi ammattimaisilta ja päteviltä. Toki yllättäen kyselyiden kysymykset eivät ole julkisia, joten puolueettomat asiantuntijat eivät pääse niitä tai niiden perusteella tehtyjen tulkintojen pätevyyttä arvioimaan. Ja vielä yksi ihmetyksen aihe: miksi ihmeessä en löydä Great Place To Work -instituutista lainkaan tietoa Wikipediasta?

Suomen parhaat työpaikat ei siis täysin puhtain paperein tästä syynistä selviä. Miksi se ei kuitenkaan ole juurikaan saanut osakseen julkista kritiikkiä, toisin kuin Suomen parhaat verkkosivut? Analyysini mukaan syyt ovat seuraavat jälkimmäiseen kilpailuun liittyvät tekijät:

  • Arveluttava markkinointi. Yksittäisille bloggaajille on lähtenyt sähköpostia, jossa heidän visuaalisesti ei-niin-tyylikkäitä tai keskeneräisiä sivujaan on kehuttu, ja mainittu että ne on kutsuttu kilpailuun niiden laadun takia, mikä ei ole kuulostanut uskottavalta väitteeltä. Tämä yksittäisten ihmisten lähestyminen henkilökohtaisesti on saanut bloggaajat reagoimaan julkisella kritiikillä.
  • Edellinen on saanut epäilemään, että kyseessä on massamarkkinointipostitus, joka on osoitettu kaikille verkkosivustojen ylläpitäjille, joiden yhteystiedot kilpailun järjestäjät ovat onnistuneet itselleen haalimaan.
  • Kilpailun tuomariston pätevyys arvioimaan Suomen parhaita verkkosivuja on vaikuttanut ulkopuolisten näkökulmasta kyseenalaiselta, ja voittajien heikkoa tasoa on myös ihmetelty yleisesti. Kriteerit voitolle ovat myös olleet epämääräiset. Tämä on johtanut myös spekulaatioihin siitä, että voittajiksi on valittu heikkotasoisia sivustoja, jotta näille olisi helpompi kaupata esimerkiksi hakukonemarkkinointia.
  • Kilpailun hyödyllisyys osallistujille on kyseenalaistettu, ja arvioitu että osallistumissumma kannattaisi mieluummin käyttää muihin markkinointitoimenpiteisiin. Tässä yhteydessä on puhuttu rahastuksesta.
  • Kilpailun omat sivut ovat vaikuttaneet keskeneräisiltä, mikä on herättänyt spekulaatioita järjestäjien ammattitaidosta. Tässä esimerkiksi screenshot kilpailun säännöt-sivuilta toissapäivänä.

Kaikki edellämainitut yhdessä saivat aikaan sen, että verkkoon ilmestyi paljon kilpailua kritisoivia postauksia. Tämä puolestaan luonnollisesti vaikutti negatiivisesti kilpailun markkinointiin, mikä sai Nova Trottersin reagoimaan tällä viikolla ja kehottamaan kirjoittajia poistamaan postauksensa oikeudella uhaten. Kuten moni maineenhallintaa verkossa tunteva olisi osannut kertoa jo etukäteen, tällainen uhkaus ei tietenkään saa aikaan toivottua tuloksia, vaan päinvastoin johtaa ns. Streisand-efektiin.

Kuten Saarikon Janne osuvasti kirjoittaa, oikea tapa reagoida olisi nyt avoimuus. Ensinnäkin Nova Trottersin olisi syytä pohtia edellä mainitun listan kohtia ja miettiä, onko yrityksen omatunto näiden asioiden suhteen puhdas, ja jos ei niin mistä bloggaajien syytökset johtuvat. Toiseksi olisi syytä lähteä keskustelemaan bloggaajien kanssa rakentavasti: kertoa omista virheisiin ja väärinymmärryksiin johtaneista teoista ja niiden syistä, sekä siitä miten toimintaa aiotaan kehittää jatkossa, ja vastaavasti oikoa mahdollisia bloggaajien virhetulkintoja ja väärinymmärryksiä. Tällä tavalla olisi vielä mahdollista korjata se, mikä korjattavissa on.


22
Feb 11

“Suomen parhaat verkkosivut” uhkaa minua ja muita bloggaajia oikeustoimilla

Suomen parhaat verkkosivut -kilpailu, josta kirjoitin aiemmin pariin otteeseen, on jälleen voimissaan. Tällä kertaa konstit ovat astetta järeämmät: sain juuri firman lakimieheltä sähköpostin, jossa todetaan seuraavaa:

“Nova Trotters Oy on tehnyt rikosilmoituksen ja tutkintapyynnön Nova Trotters Oy:tä, Websiterace Oy:tä  ja Suomen Parhaat Verkkosivut -kilpailua koskevista, valheellisista ja herjaavista nettikirjoitteluista. Lisäksi harkitsemme joidenkin kirjoitusten kohdalla haastetta ja korvausvaateita käräjäoikeuteen. Pyydämme, että poistatte foorumiltanne/blogistanne kaikki asiaa koskevat kannanotot välittömästi, niin emme vie asiaa eteenpäin kohdallanne.”

Samanlainen viesti on lähtenyt ilmeisesti tänään myös monelle muulle. Ja näin saamme jälleen kerran oppitunnin siitä, miten maineenhallintaa ei hoideta. Ensinnäkin on syytä todeta, että uhkaus on perätön: yrityksellä ei ole kunniaa, jota voisi loukata, eli yritysten toimintaa saa kritisoida netissä vapaasti. Näin ollen kukaan sähköpostiuhkauksen saaneista ei ole syyllistynyt laittomaan toimintaan.

Kyse on siis pelottelusta. Valitettavasti moinen ei vain tällä sosiaalisen median aikakaudella toimi. En usko että kukaan kilpailua aiemmin kritisoineista on viestin saatuaan poistanut kirjoituksiaan. Sen sijaan he ovat kirjoittaneet uusia, sellaisia kuin tämä. Jos kilpailu siis toivoi lisäjulkisuutta, sitä se tulee varmasti saamaan. Epäilen, että tämä case kiertää jo nyt ympäri Facebookia, Twitteriä ja foorumeita sellaisella vauhdilla, että viestin luulisi pian tavoittavan ne viimeisetkin tahot, jotka eivät vielä ole kilpailun todellisesta luonteesta kuulleet.


12
Feb 11

Nokian ja Microsoftin diili haaste Suomelle, voitto käyttäjille ja kehittäjille

Eilen maa suomalaisten jalkojen alla järisi. Harva yrityksen strategianjulkistustilaisuus aiheuttaa niin suurta vavahtelua, että sen tuntee nahoissaan tavallinen kaduntallaajakin. Eilen näin tapahtui Nokian tehdessä melkoisen täyskäännöksen: se käytännössä hylkäsi omat pitkään kehittämänsä mobiilialustat ja hyppäsi Microsoftin kelkkaan, tullen näin täysin riippuvaiseksi softafirmasta. Looginen seuraava askel on MS:n ostotarjous, joka monien asiantuntijoiden mukaan tulee viimeistään ensi vuoden aikana.

Iltalehden lööpissä puhutaan kissankokoisin kirjaimin lopun alusta. Toki on ison kriisin paikka, jos Nokia lähtee Suomesta. Juuri nyt lähtö näyttää todennäköisemmältä kuin koskaan. Silti sanon saman kuin Kristo Ovaska ja monet muut uuden suomalaisen yrittäjyyskulttuurin tähtihahmot: lähtö voi olla myös hyvä asia. Ovaskan mukaan Nokian mahti on estänyt tasapainoisen yrityskulttuurin kehittymisen Suomessa. Uutta Nokiaa ei hänen mukaansa tarvita, vaan mieluummin kymmenen Skypeä. Olen samaa mieltä. Suomen startup-skene on juuri nyt kovassa nousussa, ja tämä uutinen voi antaa nousulle pontta. “Nokia-tulpan” poistuminen ja toisaalta Nokian veroeurojen katoamisen tuoma “innovaatiopakko” voivat saada suomalaiset innostumaan toden teolla yrittäjyydestä.

Paljon on pohdittu myös sitä, oliko Nokian siirto virhe liiketoiminnallisessa mielessä. Insinöörivetoisen “nokialandia”-ajattelun ehkä tunnetuin edustaja blogimaailmassa, Tomi Ahonen, pitää yhteistyösopimusta valtavana virheenä Nokian puolelta. Ahonen on väärässä. Omien Symbian- ja MeeGo -alustojensa kanssa kamppaileva Nokia oli dinosaurus, joka ei omin avuin pystynyt enää todelliseen kilpailuun parhaita mobiilivalmistajia vastaan. Windows Phone -maailmaan hyppääminen tarkoittaa, että Nokia pystyy yhtäkkiä palaamaan peliin ja valmistamaan puhelimia, jotka todella kilpailevat ykköspaikasta. Toki tilanne käytännössä tarkoittanee sitä, että fuusio lienee vain ajan kysymys, mutta jatkaminen Microsoftin allakin on lopulta liiketoiminnallisesti järkevämpää kuin kuoleminen hitaasti pois.

Käyttäjien ja sovelluskehittäjien kannalta uutinen on voitto. Windows Phone 7 on tällä hetkellä ehkä maailman paras mobiilialusta: helppokäyttöinen, sujuva ja huomattavasti modernimpi kuin jo hieman vanhahtava iOS. Sitä ovat kehuneet niin asiantuntijat kuin monet Apple-uskovaiset tuttuni, ja itsellenikin se jätti pikaisella kokeilulla miellyttävämmän tunteen kuin Android, Nokian uusimmista laitteista puhumattakoon.

WP7 ei kuitenkaan toistaiseksi ole menestynyt myynnillisesti, ja Robert Scoble tiivistää hyvin tärkeimmän syyn: applikaatiot, tai siis niiden puute. Niiden mukana mobiilialustat nousevat kukoistukseen (iOS, Android) tai vaipuvat unholaan (Palm WebOS). Sen sijaan copypasten tai muiden hyödyllisten mutta ei kriittisten ominaisuuksien puuttuminen ei ole massojen suosion kannalta ratkaisevassa asemassa, kuten ei ollut Applenkaan tapauksessa. Tätä vain on Nokian insinöörin jostain syystä edelleen kovin vaikea niellä.

Symbian-puhelimia on valtavasti, mutta “symbbarille” ei ollut mukava kehittää, koska työskentely oli vaikeaa ja hidasta. Lisäksi ihmiset eivät olleet kovin hanakoita lataamaan sovelluksia puhelimiinsa, koska se oli tehty niin vaikeaksi. WP7:llä nämä ongelmat on ratkaistu, mutta sillä taas ei ole valtavaa käyttäjämassaa. Yhteistyö ratkaisee kätevästi molempien ongelmat, minkä myötä WP7-alustalle kehittäminen muuttuu yhtäkkiä huippukiinnostavaksi. Voikin jo spekuloida, että tulevaisuuden kolme merkittävintä mobiilialustaa ovat juuri iOS, Android ja WP7.

iOS-kehittäjien on jo tällä hetkellä vaikea tehdä rahaa, koska kilpailua on niin paljon, ja melkein kaikki on jo keksitty. WP7:ssä tätä ongelmaa ei ole, joten tilanne on kuin iOS:n alkupäivinä: miellyttävä kehitysympäristö, vain vähän kilpailua ja tieto siitä, että kohta näitä puhelimia käyttää valtava määrä ihmisiä ympäri maailman (siitä Nokian valtaisa markkinaosuus ja maailman paras mobiililaitteiden logistiikkaverkosto pitävät huolen). Odotettavissa on siis kehittäjien ryntäys uudelle alustalle. Ja uusia mobiilimarkkinoita etsiviä kehittäjiä tulee muutenkin olemaan paljon, kun MeeGolle ja Symbianille kehittäminen muuttuu huomattavasti nykyistä epäkiinnostavammaksi.

Toki Yhdysvalloissa uusien puhelinten on vielä voitettava operaattorit puolelleen, mutta Nokia ja Microsoft yhdessä ovat jo kaksi niin vahvaa toimijaa, että vaikka kumpikaan niistä ei yksin olisikaan siinä täysin onnistunut, yhdessä mahdollisuudet ovat huomattavasti paremmat. Joka tapauksessa odotan Nokian ensimmäistä tuotejulkistusta (josta Engadget antaa jo viitteitä) huomattavasti aiempaa suuremmalla innolla.

Vuonna 2011 Nokia, maailman paras mobiiliraudan valmistaja, kehittää siis puhelimia, joissa pyörii tämän hetken paras mobiilikäyttöjärjestelmä, joka tulee lähikuukausina saamaan valtaisan sovelluskehittäjäryntäyksen. Näitä puhelimia jaetaan maailman parhaan logistiikkaverkoston kautta. Ei kuulosta minusta pahalta.


02
Jan 11

Mitä julkaisin vuonna 2010

Vuoden vaihde on hyvää aikaa muistella kulunutta vuotta. Seth Godin kehottaa blogissaan ihmisiä kirjoittamaan ylös kaikki konkreettiset, julkaistut aikaansaannoksensa viime vuodelta. Pari tuttua onkin jo tarttunut haasteeseen, joten listaanpa minäkin muutaman.
Luonnollisestikaan kaikki yllämainituista eivät ole pelkästään omia aikaansaannoksiani. Kiitos kaikille mukana olleille, erityisesti Antille, jonka kanssa yhteistyönä syntyi suurin osa listan kohdista.

Tavoitteet alkaneelle vuodelle eivät ole ainakaan vähäisemmät. Tarkoituksena on perustaa yritys, hankkia sille ensimmäiset asiakkaat ja vakiinnuttaa sen toiminta niin, että vuoden lopussa se tuottaa meille (ja kukaties myös yhdelle tai useammalle palkatulle työntekijälle) täysipäiväisen elannon.


13
Nov 10

Shadow Citiesin koukuttava pelikonsepti yhdistää FarmVillen, Foursquaren ja World of Warcraftin

Kuluneiden neljän päivän aikana olen kuluttanut yhteensä useampia tunteja iPhone-pelin parissa. Tätä ennen en ole innostunut pelaamaan mitään saman laitteen peliä yhtä uutterasti, en edes Angry Birdsiä. Kyseinen peli on massiivinen monen pelaajan verkkoroolipeli Shadow Cities, ja uskon että sillä on mahdollisuus nousta vielä äkälintuja suuremmaksi hitiksi. Tässä postauksessa kerron miksi.

Shadow Citiesin idea on seuraava: peli muodostaa tosimaailman karttojen päälle “varjomaailman”, jonka herruudesta taistelevat fantasiaolennot. Maailman suosituimman MMORPG-pelin World of Warcraftin tapaan jokainen pelihahmo kuuluu jompaan kumpaan pääpuolueista, jotka SC:n tapauksessa ovat “arkkitehdit” ja “animaattorit”. Näiden lisäksi pelimaailmassa seikkailee tietokoneen ohjastamia henkiä, joita vastaan taistelemalla pelaajat voivat kerätä kokemusta. Pelin tavoitteena on valloittaa maailma oman puolueen haltuun rakentamalla “dominator”-rakennuksia ja tuhoamalla vastustajan omia. WoWista tuttua on myös roolipelimäinen kehittyminen: pelaajan taso nousee pikku hiljaa, ja tasonnousun myötä saa käyttöönsä vahvempia taikoja.

FarmVilleltä peli lainaa koukutusmekanisminsa: dominatorit keräävät energiaa, joka pelaajan pitää säännöllisin väliajoin käydä “niittämässä”, jotta se päätyy oman puolueen haltuun. Pelissä on siis käytävä vähän väliä, jottei dominatorien energia mene hukkaan, mikä saa aikaan sen, että pelissä piipahtamisesta kaikilla mahdollisilla tauoilla tulee nopeasti tapa.

Nerokas oivallus on pelin paikkatietoisuus, jonka ansiosta Arctic Startup -blogi kuvailee sitä termillä “Foursquare on steroids”. Peliä pelataan siis oikean kartan päällä, ja pelihahmon paikka on sama kuin pelaajan fyysinen sijainti. Tämä yhdistettynä Facebook Connectiin, ja syntyy esimerkiksi mahtavia taisteluja työkavereiden kesken Otaniemen herruudesta. Peli on myös bussimatkan parasta huvia: kaupungin halki viilettäessään on hauska räiskiä tuttujen eri kortteleihin levitellyt dominatorit pirstaleiksi.

Peli käyttää myös oivaltavasti hyväkseen kosketusnäytön suomia mahdollisuuksia. Taiat tehdään luonnollisesti piirtämällä näytölle sormella erilaisia kuvioita. Metodi on toimiva ja näyttävä.

Myös bisneslogiikka on kunnossa. Itse peli on ilmainen, mutta siinä etenemistä voi vauhdittaa ostamalla lisää “manaa” eli pelin virallista valuuttaa, jota muutoin saa kerättyä ainoastaan käyttämällä riittävästi aikaa. Kiireiset ihmiset ovat selvästi innokkaita nopeuttamaan etenemistään, sillä peli nousi käytännössä heti julkaisunsa jälkeen Suomen eniten rahaa tuottavien iPhone-sovellusten listan kärkeen.

Arctic Startup epäilee, että kohtuullisen monimutkaistakin toiminnallisuutta sisältävän pelin ei ole mahdollista saavuttaa samaa suosiota kuin supersimppelin Angry Birdsin. Olen eri mieltä. World of Warcraft on myös varsin monimutkainen kokonaisuus, mutta silti valtaisan suosittu. Shadow Citiesin potentiaalisia faneja ovat molempien edellämainittujen pelien pelaajat: se on sekä helppo omaksua että riittävän monipuolinen jotta sitä jaksaa tahkota.

Osalla pelaajista alkuun pääsy on ollut hankalaa, ja tutoriaalin eteen kannattaakin vielä varmasti tehdä töitä. Suurimpana mahdollisena pelin laajemmalle menestykselle näen silti kyllästymisriskin, joka vaanii niin FarmVilleä kuin Foursquareakin: pelimekaniikan simppeli omaksuttavuus tarkoittaa, että pidemmän päälle se alkaa toistaa itseään. World of Warcraft on onnistunut välttämään tämän tarjoamalla riittävästi uutta niille, jotka nousevat tasoissa tarpeeksi korkealle. Jotain samanlaista pitäisi myös Shadow Citiesin porukan keksiä.

Yksi potentiaalinen suunta voisi olla ottaa ominaisuuksia vielä yhdestä menestyskonseptista, nimittäin fantasiakorttipeli Magic the Gatheringista. Joitakin yhtäläisyyksiä löytyy jo nyt: MtG:ssä kerätään kortteja, joista toiset ovat harvinaisempia ja siksi halutumpia kuin toiset. SC:ssä kerätään vastaavaan tapaan henkiä. SC:ssä henkiä ei kuitenkaan voi hyödyntää samoin kuin MtG-kortteja, eli taistelussa muita pelaajia vastaan. Pitäisikö voida?

SC:n huonoiten toimiva osuus on tällä hetkellä taistelu toisia pelaajia vastaan. Siinä ei ole käytännössä mitään järkeä, sillä ainoa vaikutus iskulla on, että toinen pelaaja menettää osan manavarastostaan. Mana kuitenkin uusiutuu nopeasti

Paremman kaksintaistelun voisi tehdä käyttäen hyväkseen henkiä, vaikkapa seuraavalla tavalla: Molemmat pelaajat valitsevat henkivalikoimastaan tietyn joukon, tietämättä mitä toinen pelaaja valitsee. Jokaisella hengistä on tiettyjä ominaisuuksia. Tämän jälkeen pelaajat käyttävät henkien ominaisuuksia vuorotellen. Voittaja saa palkinnoksi häviäjän taistelussa käyttämät henget.

Joka tapauksessa SC on jo tällaiseen iPhone-pelien ehdotonta aatelia. Kun myös maailman tämän hetken suosituin peli eli Angry Birds tulee Suomesta, voidaankin jo ryhtyä spekuloimaan sillä, onko peli- ja erityisesti mobiilipeliala se “uusi Nokia”, jota tällä hetkellä niin kovin kaivataan.


08
Nov 10

Omistaminen on yliarvostettua

The Economist -lehdessä oli viime viikolla kiinnostava artikkeli ongelmista, joiden kanssa painiskelevat niin sähkökirjojen myyjät Amazon ja Barnes & Noble kuin digitaalisen musiikin kauppias Apple. Ongelman ydin on, että vaikka kauppiaat puhuvat ostamisesta ja myymisestä, ei ostaja saa rahoilleen sitä vastinetta mitä yleensä. Omistusoikeuteen kun tyypillisesti kuuluu käyttöoikeuden lisäksi myös luovutusoikeus: oikeus myydä tai vuokrata hankittua tuotetta eteenpäin.

Artikkelissa ehdotetaan ratkaisuksi digitaalisten sisältöjen luovutusoikeuden laajentamista. Mielestäni kannattaisi ennemmin miettiä, miksi ylipäänsä halutaan puhua omistusoikeudesta.

Omistaminen itsessään ei ole tärkeää. Tärkein on yksi eduista, jotka omistaminen tuo mukanaan, eli käyttöoikeus. Se tarkoittaa, että silloin kun tarvitsen tiettyä tuotetta tai sisältöä, se on helposti saatavilla. Tämä pääperiaate pätee kaikkeen kuluttamiseen, liittyi se sitten asumiseen, liikkumiseen tai ruokailuun.

Erityisesti käyttöoikeuden merkitys korostuu digitaalisten sisältöjen, kuten musiikin, elokuvien, pelien, ohjelmistojen, kirjojen ja lehtiartikkelien kohdalla. Niiden siirtäminen paikasta toiseen ei vie aikaa tai maksa rahaa, joten varastointi on turhaa. Ideaalitilanteessa niiden kulutus toimii kuin veden jakelu: sen sijaan että ryntäisimme kauppaan ostamaan pullovettä meidän tarvitsee vain avata hana.

Mistä sisältöjen tuottajat sitten tässä skenaariossa saavat rahansa? Samalla tavalla kuin vesilaitos: keräämällä käyttäjiltä kuukausi- tai vuosimaksua vastineena oikeudesta tuotettuun sisältöön.

Jos ihmisille myydään omistusoikeutta, piraatit keksivät aina keinon kiertää sen ja murtaa vahvimmankin suojauksen. Pitäisi huomata, ettei piratismi lopulta johdu ihmisten pahantahtoisuudesta tai ahneudesta, vaan laittoman lataamisen helppoudesta. Liian usein piratismi on kätevin tapa saada nopeasti käsiinsä haluamansa levy tai elokuva. Spotify-musiikkipalvelun kohdalla on jo huomattu, että kun ihmisille antaa riittävän helpon ja edullisen tavan kuunnella haluamaansa musiikkia, laiton lataus vähenee.

Merkit ovat ilmassa myös sen suhteen, että fyysistenkin tuotteiden kanssa siirrytään entistä enemmän omistamisesta jakamiseen. Yhdysvalloissa puhutaan tällä hetkellä paljon käsitteestä collaborative consumption eli vapaasti suomennettuna yhteisöllinen kuluttaminen. Sen vauhdittajana ovat verkkopalvelut, jotka mahdollistavat muun muassa asuntojen, autojen ja työkalujen yhteiskäytön.

Syyt sille, että tällainen liikehdintä tapahtuu juuri nyt ovat ilmeiset: lama, ilmastonmuutos ja internet. Resurssien jakaminen säästää rahaa ja luontoa ja verkossa olevien ilmaisten työkalujen ansiosta se on helpompaa kuin koskaan aiemmin. Silti yhteisöllinen kuluttajuus ei vielä ole valtavirtaa. Miksi?

Nähdäkseni omistamista vuokraamisen sijaan voi vielä toistaiseksi perustella kahdella merkittävällä syyllä: 1) omistaminen tuo muokkausoikeuden ja 2) jotain mikä on kerran hankittu ei enää voi ottaa omistajaltaan pois. Asunnon ostaminen houkuttaa, koska silloin asunnon voi remontoida juuri sellaiseksi kuin tahtoo, eikä siitä joudu luopumaan ellei itse niin halua.

Nämä syyt pätevät myös digitaalisten sisältöjen maailmassa. Moni haluaa tehdä kirjaansa merkintöjä vastaisen varalle, ja itse olisin suuressa kriisissä, jos Spotify menisi konkurssiin ja vaivalla kokoamani soittolistat katoaisivat.

Uskon silti näidenkin tekijöiden merkityksen katoavan ajan myötä. Kyse on paljolti samasta asiasta kuin tavaroiden säilytyksessä: ihmiset hamstraavat koteihinsa monenlaista tavaraa, koska uskovat että sitä “saattaa vielä jonain päivänä tarvita”. Oikeasti tuo päivä ei koskaan koita. Tavararöykkiöt aiheuttavat ihmisille stressiä, ahdistusta ja myös rahanmenoa, kun kaappi- tai varastotilaa pitää hankkia lisää.

Me elämme niin onnellisessa maailmantilanteessa, että käyttöoikeus lähes kaikkeen mahdolliseen omaisuuteen on tarvittaessa hankittavissa melko helposti. Uskon, että ennen pitkää yhä useampi meistä ymmärtää tämän ja keventää kuormaa kaapeistaan ja kiintolevyiltään.

Tämä kirjoitus on julkaistu myös kolumnina Topiikissa.