Archives

Muut — 2 Comments
27
Apr 11

Sosiaalinen media suosii helppoja ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin

Itseoppinut maahanmuuttokriitikko kertoo, että rajat on suljettava. Itseoppinut ilmastoskeptikko kertoo, että ilmastonmuutos on humpuukia. Itseoppinut talouskriitikko kertoo, että nykyinen rahajärjestelmä on tiensä päässä ja valtiot romahtavat pian. Itseoppinut miesasiamies kertoo, että naisille pitäisi määrätä pakollista seksipalvelusta. Itseoppinut ravintoterapeutti kertoo, että ihmisen tulisi syödä pelkästään mustikoita ja kaakaopapuja.

50 vuotta sitten he kaikki olisivat olleet kylähulluja, tai parhaassa tapauksessa keränneet ympärilleen parinkymmenen samanmielisen kylänmiehen lahkon, joka mouhuaa aikansa ja tekee sitten joukkoitsemurhan luolassa.

Tänään he kaikki saavat tuhansia seuraajia – verkossa.

Kymmenet blogit, nettifoorumit ja käsivarakameralla kuvatut YouTube-videot julistavat heidän sanomaansa. Pikku hiljaa he saavat tukijoukkoihinsa myös muutaman julkkiksen, ja kohta perinteinen mediakin kiinnostuu. Pian he kertovat näkemyksistään satojen tuhansien seuraamissa keskusteluohjelmissa ja väittelevät asiantuntijoiden kanssa.

Tätäkö se verkkodemokratia on?

Sosiaalinen media kuuluu kaikille

Marko Ylitalo kirjoittaa Ylioppilaslehdessä dorkien maihinnoususta. Tuoretta eduskuntavaalitulosta ihmetellessä on vaikea olla olematta samaa mieltä artikkelissa esitettyjen pohdintojen kanssa. Näissä vaaleissa pärjäsivät ne, jotka osasivat esittää yksinkertaisimpia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Tieteellistä pätevyyttä tai asiantuntijoiden tukea ei lausunnoilta edellytetty, uskottava esiintyminen ja itsevarmuus riittivät.

Internetin aikakaudella tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan ennen, ja se on kenen tahansa vapaasti käytettävissä. Lisäksi sosiaalinen media mahdollistaa sen, että kuka tahansa voi toimia vallan vahtikoirana paljastamalla havaitsemansa vallanpitäjien vehkeilyt blogissaan. Voisi siis kuvitella, että hölynpölystä jäisi kiinni entistä helpommin.

Mutta ei. Huuhaa menee läpi helpommin kuin koskaan. Sosiaalinen media kun ei ole vain tunnollisten ja terveellä järjellä varustettujen valistuneiden kansalaisten työkalu, vaan myös kylähullujen foorumi. Ja saatavilla olevan tiedon räjähdysmäinen määrä tarkoittaa, että jokaisen asian voi perustella vaivatta suuntaan tai toiseen ja löytää väitteensä tueksi helposti kymmenittäin uskottavalta kuulostavia lähteitä.

Tavallista kansalaista tarjolla olevan tiedon ja mielipiteiden suuri määrä hämmentää. Rationaalisten mielipiteiden muodostaminen ydinvoiman ja talouskriisin tapaisista asioista tuntuu täysin mahdottomalta. Onneksi on olemassa helppo ratkaisu – kuunnella sitä, joka esittää asian helpoimmin ymmärrettävällä tavalla. Eli siis populistia, joka oikoo mutkat suoriksi.

Avoimuuden kääntöpuoli

Tänään ilmestynyt Image kirjoittaa joukosta pari-kolmekymppisiä suomalaisia, jotka ovat hurahtaneet muun muassa hopeaan sijoittamiseen ja “superruokiin” – varsin hämmentävä yhdistelmä jo sinänsä. Sijoitustoimintaa pyörittää SilverBank-niminen taho, jolle alaikäiset tekevät töitä ilman palkkaa. Hopeapankkilaiset uskovat muun muassa, että “sosiaalinen media korvaa valtion” ja “koulutus on turhaa” ja aikovat perustaa oman lukion.

Porukan ajatuksista innostuneiden joukko kasvaa jatkuvasti. Ja miksipä ei kasvaisi. He tarjoavat juuri sitä mitä kansa haluaa: itseoppineiden yksilöiden populistisia näkemyksiä, jotka haastavat vallitsevat totuudet. Koulutuksen turhuudesta puhuminen vetoaa luonnollisesti eniten erityisen otolliseen kohderyhmään, eli niihin jotka ovat koulutusta vailla.

Ajan hengen mukaisesti porukka ei ole mikään sulkeutunut lahko, päinvastoin. Joukkion johtohahmot julistavat sanomaansa avoimesti blogeissa, YouTubessa ja Twitterissä ja vastaavat välittömästi kriitikoiden ihmettelyihin eri sosiaalisen median foorumeilla. Imagen jutussa pääjehu Risto Pietilä ihmettelee marttyyrina, että on varmaan ollut tyhmä, kun on kertonut yrityksen toiminnasta liian avoimesti.

Yksi meidän Avoin yritys -projektimme taustalla olevista ajatuksista on ollut suojella ideoitamme kertomalla niistä avoimesti. Näin kukaan muu ei voisi varastaa niitä ja väittää omikseen. SilverBank menee kuitenkin asteen pidemmälle. Se pyrkii oikeuttamaan kaiken tekemänsä sillä, että kertoo täysin avoimesti, mitä tekee. Se ei ole vanhan ajan korruptoitunut korporaatio, joka tekee pahojaan ja yrittää salata sen. Se toimii täysin päivänvalossa ja väittää kirkkain silmin, ettei missään tässä ole mitään arveluttavaa. Lähdeviitteetkin ovat kunnossa.

Demokratian seuraava haaste

Avoimen tiedon ja verkkodemokratian kanssa on edetty pitkälle. Wikileaks ja kumppanit varmistavat, että kaikki salattu tieto tulee kyllä esille tavalla tai toisella. Varjoihin piiloutuminen ei ole enää mahdollista. Demokratian seuraava haaste – verkossa ja muualla – onkin se, miten estetään piiloutuminen näkösälle. Kuinka saadaan suodatettua kaikesta kohinasta juuri se olennainen ja eroteltua paikkansa pitävä tieto keksitystä?

Medialukutaito ja lähdekriittisyys ovat tulevaisuuden kansalaisen tärkeimmät taidot. Ja sori vaan SilverVault, mutta minä uskon, että niiden taitojen oppimisessa on myös tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeässä asemassa se koulutus.

Muut — 1 Comment
17
Apr 11

Organisaatioiden avoimuutta, yhteisöllisen kuluttamisen palveluiden yhteistyötä ja Teksasin kuulumisia

Tämä blogi on viime aikoina ollut kohtuullisen hiljainen. Iso syy lienee se, että useimmat viime aikoina kirjoittamani tekstit on julkaistu muualla. Siispä kierrätän hieman sisältöä ja linkitän teksteihini muissa paikoissa.

Hub Generation -blogissa pohdiskelen, mitä hyötyjä ja haittoja avoimuudesta on organisaatioille. Hub Generation on tuoreehko kollektiivi, jonka tarkoituksena on käsitellä laajemmin sitä, miten pilvipalveluiden ja yhteisöllisen median tulo vaikuttaa yritysten toimintaan.

Jenkkiblogi Shareablessa puolestaan kirjoitan siitä, voisivatko yhteisöllisen kuluttamisen palvelut tehdä enemmän yhteistyötä ja jopa muodostaa yhteisen API-rajapinnan, jonka kautta resurssien jakaminen onnistuisi helpommin.

Avoin yritys -blogissa puolestaan selviää, millaisia ajatuksia lähtö South by Southwest -konferenssiin Teksasiin herätti ja miten matka sujui. Avoimen yrityksen muusta toiminnasta mainittakoon, että voitimme SoMePitching-hissipuhekilpailun.

Muut — 5 Comments
24
Feb 11

Suomen parhaat verkkosivut vs Grand One ja Suomen parhaat työpaikat

Case Nova Trottersin myötä rupesi pohdituttamaan, mikä juuri tässä kilpailussa tökkii minua ja muita bloggaajia. Onhan vastaavia konsepteja kuitenkin muitakin. “Vastaavalla” tarkoitan tässä yhteydessä seuraavaa: 1) Kilpailun järjestää yksittäinen yritys ja 2) Kilpailuun osallistuvat ne, jotka ovat valmiita maksamaan osallistumisestaan. Arvostetuimmista tällaisista mieleeni tulevat Grand One, jossa kisataan “digimedia-alan arvostetuimmista pysteistä” sekä Suomen parhaat työpaikat. Tarkastellaanpa näiden kilpailujen saamaa huomiota tarkemmin.

GO:n osalta kritiikkiä on vaikea löytää. Ainoa johon törmäsin googlatessani oli tämä kommentti siitä, että kilpailun tuomaristosta tulee tunne, että “siellä ne palkitsevat itseään”. Yleisesti ottaen kilpailu on kuitenkin todella arvostettu. Näkisin että tähän on ainakin kaksi tärkeää syytä: 1) Tuomaristo on sellainen, jota ulkopuoliset todella voivat pitää pätevänä arvioimaan osallistujia ja 2) Eri kategorioiden voittajat ovat ulkopuolisenkin silmin todella päteviä esityksiä, ja perusteet voitolle ovat linjassa kilpailun kriteerien kanssa. Lisäksi kilpailutöiden jako eri kategorioihin ja perusteet töiden arvioinnille tuntuvat mielekkäiltä.

Suomen parhaat työpaikat -kisasta olen kuullut enemmän myös kritiikkiä. Kritiikin kärjen tiivistää nimimerkin suojista MaxiAntti kommentissaan taloussanomien artikkeliin seuraavasti:

a) tutkimukseen osallistuu alle 0,1 % Suomen yrityksistä
b) osallistuvat yritykset maksavat osallistumisestaan
c) osallistuvat yritykset valikoivat vastaajat

.. ja tämän Great Place to Work Instituutti = voittoa tavoitteleva Yritys, eikö mikään instituutti

Täytyy myöntää, että itseänikin edellä mainittujen seikkojen valossa hieman häiritsee tämän kisan saama mediahuomio. Todettakoon, etten ole nähnyt tilastoa joka osoittaisi, että osallistujia tosiaan olisi alle 0,1 % kaikista yrityksistä enkä todisteita siitä että osallistuvat yritykset pääsisivät valikoimaan vastaajat (eikä kyse olisi satunnaisotoksesta kuten kilpailun sivuilla todetaan). Syytökset saattavat siis olla ainakin osin perättömiä. Silti jokin kilpailussa hämää. Olen myös samaa mieltä siitä, että yrityksen nimeäminen “instituutiksi” on omiaan johtamaan ihmisiä harhaan ja luulemaan, että kyse olisi puolueettomasta julkisesta organisaatiosta eikä yrityksestä.

Tänä vuonna huomiota herätti muun muassa monta kertaa putkeen viime vuosina isojen yritysten sarjan voittaneen Accenturen puuttuminen listalta kokonaan. Tietoviikon (paperilehden) jutussa todetaan, että asia herättää monia kysymyksiä. Minusta vaikuttaisi kovin, että kyse on siitä, että Accenture ei ole enää päättänyt maksaa osallistumismaksua, sillä se ei ole kokenut kisasta saamaansa positiivista mediahuomiota osallistumismaksun arvoiseksi. Tämä vaikuttaa minusta todennäköisemmältä kuin se, että Accenturen hyvyys työpaikkana on yhtäkkiä romahtanut dramaattisesti.

Kilpailun eduksi todettakoon, että sen käyttämä mittaristo vaikuttaa kohtuullisen uskottavalta. Voisi kuvitella, että joku olisi jo älähtänyt, jos laajat suurille työntekijämassoille ympäri Eurooppaa tehtävät kyselyt eivät vaikuttaisi ammattimaisilta ja päteviltä. Toki yllättäen kyselyiden kysymykset eivät ole julkisia, joten puolueettomat asiantuntijat eivät pääse niitä tai niiden perusteella tehtyjen tulkintojen pätevyyttä arvioimaan. Ja vielä yksi ihmetyksen aihe: miksi ihmeessä en löydä Great Place To Work -instituutista lainkaan tietoa Wikipediasta?

Suomen parhaat työpaikat ei siis täysin puhtain paperein tästä syynistä selviä. Miksi se ei kuitenkaan ole juurikaan saanut osakseen julkista kritiikkiä, toisin kuin Suomen parhaat verkkosivut? Analyysini mukaan syyt ovat seuraavat jälkimmäiseen kilpailuun liittyvät tekijät:

  • Arveluttava markkinointi. Yksittäisille bloggaajille on lähtenyt sähköpostia, jossa heidän visuaalisesti ei-niin-tyylikkäitä tai keskeneräisiä sivujaan on kehuttu, ja mainittu että ne on kutsuttu kilpailuun niiden laadun takia, mikä ei ole kuulostanut uskottavalta väitteeltä. Tämä yksittäisten ihmisten lähestyminen henkilökohtaisesti on saanut bloggaajat reagoimaan julkisella kritiikillä.
  • Edellinen on saanut epäilemään, että kyseessä on massamarkkinointipostitus, joka on osoitettu kaikille verkkosivustojen ylläpitäjille, joiden yhteystiedot kilpailun järjestäjät ovat onnistuneet itselleen haalimaan.
  • Kilpailun tuomariston pätevyys arvioimaan Suomen parhaita verkkosivuja on vaikuttanut ulkopuolisten näkökulmasta kyseenalaiselta, ja voittajien heikkoa tasoa on myös ihmetelty yleisesti. Kriteerit voitolle ovat myös olleet epämääräiset. Tämä on johtanut myös spekulaatioihin siitä, että voittajiksi on valittu heikkotasoisia sivustoja, jotta näille olisi helpompi kaupata esimerkiksi hakukonemarkkinointia.
  • Kilpailun hyödyllisyys osallistujille on kyseenalaistettu, ja arvioitu että osallistumissumma kannattaisi mieluummin käyttää muihin markkinointitoimenpiteisiin. Tässä yhteydessä on puhuttu rahastuksesta.
  • Kilpailun omat sivut ovat vaikuttaneet keskeneräisiltä, mikä on herättänyt spekulaatioita järjestäjien ammattitaidosta. Tässä esimerkiksi screenshot kilpailun säännöt-sivuilta toissapäivänä.

Kaikki edellämainitut yhdessä saivat aikaan sen, että verkkoon ilmestyi paljon kilpailua kritisoivia postauksia. Tämä puolestaan luonnollisesti vaikutti negatiivisesti kilpailun markkinointiin, mikä sai Nova Trottersin reagoimaan tällä viikolla ja kehottamaan kirjoittajia poistamaan postauksensa oikeudella uhaten. Kuten moni maineenhallintaa verkossa tunteva olisi osannut kertoa jo etukäteen, tällainen uhkaus ei tietenkään saa aikaan toivottua tuloksia, vaan päinvastoin johtaa ns. Streisand-efektiin.

Kuten Saarikon Janne osuvasti kirjoittaa, oikea tapa reagoida olisi nyt avoimuus. Ensinnäkin Nova Trottersin olisi syytä pohtia edellä mainitun listan kohtia ja miettiä, onko yrityksen omatunto näiden asioiden suhteen puhdas, ja jos ei niin mistä bloggaajien syytökset johtuvat. Toiseksi olisi syytä lähteä keskustelemaan bloggaajien kanssa rakentavasti: kertoa omista virheisiin ja väärinymmärryksiin johtaneista teoista ja niiden syistä, sekä siitä miten toimintaa aiotaan kehittää jatkossa, ja vastaavasti oikoa mahdollisia bloggaajien virhetulkintoja ja väärinymmärryksiä. Tällä tavalla olisi vielä mahdollista korjata se, mikä korjattavissa on.

Muut — No Comments
02
Jan 11

Mitä julkaisin vuonna 2010

Vuoden vaihde on hyvää aikaa muistella kulunutta vuotta. Seth Godin kehottaa blogissaan ihmisiä kirjoittamaan ylös kaikki konkreettiset, julkaistut aikaansaannoksensa viime vuodelta. Pari tuttua onkin jo tarttunut haasteeseen, joten listaanpa minäkin muutaman.
Luonnollisestikaan kaikki yllämainituista eivät ole pelkästään omia aikaansaannoksiani. Kiitos kaikille mukana olleille, erityisesti Antille, jonka kanssa yhteistyönä syntyi suurin osa listan kohdista.

Tavoitteet alkaneelle vuodelle eivät ole ainakaan vähäisemmät. Tarkoituksena on perustaa yritys, hankkia sille ensimmäiset asiakkaat ja vakiinnuttaa sen toiminta niin, että vuoden lopussa se tuottaa meille (ja kukaties myös yhdelle tai useammalle palkatulle työntekijälle) täysipäiväisen elannon.

Muut — No Comments
19
Sep 10

Kolumnistina Topiikissa

Syyskuun alussa avautui uusi kotimainen nettimedia-startup Topiikki. Saitti pyrkii kokoamaan tiiviin paketin kunkin päivän tärkeimmistä uutisista ja synnyttämään niiden ympärille keskustelua. Ainakin tähän mennessä Topiikki on vakuuttanut: sekä sisältö että siihen liittyvät keskustelut ovat olleet laatukamaa. Toivotan onnea ja menestystä perustajalle Otto Utille sekä teknisestä toteutuksesta vastaavalle Rohean porukalle!

Lupauduin kirjoittamaan aina silloin tällöin saitille kolumneja. Ensimmäinen ilmestyi tällä viikolla. Yllättäen teksti on hieman Avoin yritys -henkinen, joskin ehkä astetta provosoivampaan tyyliin kirjoitettu. Tsekkaa Valvo minua, Isoveli Topiikista.

Muut — No Comments
01
Sep 10

Yrittäjäksi, avoimesti

Nyt se on virallista: minusta ja Antista tulee yrittäjiä. Aiomme perustaa yhdessä yrityksen Kassin ympärille. Tarkoituksena on tarjota palvelua erilaisille paikallisyhdistyksille ja -yhteisöille.

Yrityksen perustaminen ja saaminen kannattavaksi on pitkä ja työläs prosessi. Tyypillisesti jokainen yrittäjä joutuu oppimaan monta asiaa kantapään kautta. Me tuumailimme, että asian ei tarvitsisi aina olla näin, ja päätimme auttaa asiaa omalta osaltamme. Perustimme siis blogin, jossa avaamme oman prosessimme ja dokumenttiarkistomme koko maailmalle. Lo and behold: Avoin yritys.

Toiveena on, että pystymme blogin avulla auttamaan jollakin tavoin tulevia yrittäjäsukupolvia, ja toisaalta myös toivomme avoimuudella välttävämme monet karikot. Avaamislistalla on muutakin kuin prosessi ja dokumentit. Lähdekoodimme on jo valmiiksi avointa, ja työlistalla ovat avoimet rajapinnat sekä käyttödatan avaus.

Projektista tulee varmasti mielenkiintoinen oppimiskokemus monellakin tapaa. Toisaalta tarkoitus on myös selvittää avoimuuden rajat ja pohtia, mitä tietoa ei voi julkistaa.

Portit on nyt avattu, tiedossa varsin mielenkiintoinen syksy!

Muut — No Comments
09
Jun 10

Julkiset ja salaiset asiakirjat

“Vanhasen RAY-selvitys julistettiin salaiseksi”, revittelee Helsingin Sanomat otsikossaan. Ei ole yllätys, että salaiseksi julistaminen on kirvoittanut katkeruutta kommenttiosastolla.

Työkaveri kritisoi juttua siitä, että se kertoi vain puolet totuudesta: itse asiassahan asiakirjat julistettiin salaiseksi julkisuuslain perusteella, mitä jutussa ei ensin mainittu lainkaan. Laki sanoo mm. seuraavaa:  24§: Salassa pidettävät viranomaisen asiakirjat: 6) kanteluasiakirjat ennen asian ratkaisua, jos tiedon antaminen niistä vaikeuttaisi asian selvittämistä tai ilman painavaa syytä olisi omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä asiaan. Pian alkuperäistä juttua muutettiinkin, ja nyt julkisuuslaki mainitaan. Raflaava otsikko kuitenkin pysyi.

Laki jättää tilaa harkinnalle. Se ei velvoita suoraan pitämään mitään asiakirjaa salaisena, vaan oikeuskansleri tekee päätöksen salaamisesta sen perusteella, täyttyvätkö edellämainitut kriteerit. On varsin ymmärrettävää, että jos kriteerit täyttyvät, ei voida kertoa edes sitä miksi ne täyttyivät, vaan salaiseksi julistaminen perustellaan ainoastaan lakiin vetoamalla. Kun päätös asiasta syntyy, asiakirjat julkistetaan.

Julkisuuslaki on varsin positiivissävyinen: se lähtee siitä, että kaikki on julkista, ellei löydy erityisiä perusteita, joilla jotain pitää salata. Silti epäilyttää, josko esimerkiksi tällaisen lausunnon ollessa kyseessä salauspäätös tehdään nykyisin automaattisesti, asiaa sen kummemmin miettimättä, koska laki antaa siihen mahdollisuuden. Minun on vaikea nähdä, mitkä voisivat olla ne perusteet, joilla lausunto täyttää yllämainitut kriteerit. Mitä vahinkoa lausunnon julkistaminen tässä vaiheessa voi aiheuttaa Vanhaselle, jos se julkistetaan joka tapauksessa päätöksen yhteydessä? Entä millaista haittaa siitä voi aiheutua päätöksen tekijöille, että jokin lehti tarttuu asiaan ja vaikkapa julkaisee otteita Vanhasen lausunnosta?

Kuulostaa jotenkin vanhan liiton toimintatavalta: oikeuskansleri haluaa pitää kaikki langat omissa käsissään, eikä halua liian monen tahon sekaantuvan asiaan ja esittävän mielipiteitään julkisuudessa, ennen kuin päätös saadaan aikaan. Minusta tällainen toimintamalli ei kuulu nykymaailmaan, ja herättää ainoastaan turhaa pahaa verta ja epäluuloja. Loppujen lopuksi salailu on useimmissa tapauksissa paljon vahingollisempaa kuin julkisuus.

Muut — No Comments
01
May 10

Anonyymi muiden mustamaalaus, seuraava tappajasovellus?

Yksi Punkmedia-yrityksemme (jonka toiminnassa en itse enää ole mukana) perustajaporukasta heitti pari vuotta sitten idean siitä, mitä firmamme kannattaisi tehdä: nettipalvelu, jossa ihmiset voisivat arvioida toisiaan anonyymisti. Perustelu kuului: “olisi hirveää jos sellainen palvelu olisi olemassa, mutta joku tekee sen kuitenkin ja siitä tulee älyttömän suosittu, joten miksi me emme tekisi sitä saman tien itse”. Ideaa ei kuitenkaan ryhdytty koskaan toteuttamaan.

Idean heittäjä oli ainakin puoliksi oikeassa, sillä vastikään avautunut Unvarnished on juuri sellainen palvelu, jota tuolloin ideoitiin. Siinä käyttäjät voivat luoda profiilin kelle tahansa ihmiselle – itselleen tai jollekulle muulle – ja antaa anonyymin arvion kyseisestä henkilöstä. Arvio koostuu numeerisesta 1-5 -rankkauksesta sekä sanallisesta kommentista. Arvion kohteena oleva voi saada profiilin omistukseensa vaatimalla sitä, mutta ei voi poistaa arvioita.

Toinen puoli ennustuksesta on vielä toteutumatta, sillä vielä ei tiedetä, tuleeko Unvarnishedista suosittu. Palvelusta kertovan artikkelin kommenteissa lähes kaikki ovat sitä mieltä, että palvelu on paholaisesta ja sitä on syytä boikotoida. Voisi kuvitella, että tällainen vastaanotto ei lupaa hyvää palvelun kannalta, mutta voi olla, että sillä ei ole mitään väliä.

Tähän palveluun ei mennä ensimmäisenä luomaan omaa profiilia. Käyttö aloitetaan silloin, kun halutaan kostaa ikävästi käyttäytyneelle työkaverille tai muulle tutulle. Oma profiili palvelussa alkaa kiinnostaa vasta, kun siihen törmää googlen ensimmäisellä hakusivulla hakiessa omalla nimellään. Silloin siihen potentiaalisesti törmää myös tuleva työnantaja.

On totta, että anonyymi mustamaalaus on netissä onnistunut varsin hyvin aiemminkin, ja sitä on myös tehty. Tällaiset yksittäiset raivonpurskahdukset peittyvät kuitenkin tehokkaasti kohinaan. Mutta entä jos on olemassa keskitetty kaiken tämän datan aggregaattori, jonka kaikki tietävät? Silloin kaikki kohdistavat kommenttinsa sinne, ja silloin niistä voikin yhtäkkiä tulla merkityksellisiä.

Voisi luulla, ettei yksikään työnantaja anna juurikaan arvoa moisille kommenteille. Yksinkertaiset tökeröt haukkumiset sivuutetaankin varmasti helposti. Mutta entä, jos arvio onkin tehty hieman taitavammin? Annettu vaikkapa kolme tähteä viidestä, ja todettu perustellun oloisin sanankääntein vaikkapa, että kaveri on sinänsä ihan pätevä työssään, mutta sosiaalisissa taidoissa on parantamisen varaa. Jos samantyylisiä arvioita on riittävästi, voin työnantaja joutuessaan valintatilanteeseen ottaa mieluummin työnhakijan, jolla ei ole moisia mainepalvelussa lymyäviä luurankoja taakkanaan.

Luin juuri Daniel Suarezin erinomaisen teknotrilleriduon Daemon ja Freedom (lyhykäiset arvioni kirjoista täällä ja täällä, valitettavasti LivingSocial ei näköjään osaa linkata suoraan yksittäisiin arvioihin). Mielenkiintoisesti niissä esitellään samantyyppinen konsepti, jossa kaikki ihmiset ovat linkittyneitä toisiinsa, ja voivat antaa toisistaan arvioita. Merkittävänä erona arviot annetaan siinä aina omalla nimellä.

Konsepti toimii hyvin kirjan maailmassa, mutta veikkaan, että tosielämässä tilanne ei olisi yhtä ruusuinen. Jos annan jollekulle huonot pisteet, tämä todennäköisesti kostaisi välittömästi antamalla minulle yhtä huonon arvion. Seurauksena suurin osa todennäköisesti antaisi hymistelyarvioita, joilla ei olisi mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Unvarnished pyrkii anonyymiydellä välttämään edellä kuvatun ongelman. Se tarjoaa myös mekanismeja anonyymien arvioijien luotettavuuden varmistamiseen: näiden pitää tunnistautua facebook connectilla, ja juuri luoduilta tai kaverittomilta fb-profiileilta on evätty arviointioikeus. Tämäntyyppiset rajoitteet ovat kuitenkin kierrettävissä, jos todella haluaa päästä mustamaalaamaan urakalla. Jos haluaa valtaa Unvarnishedissa, onkin nyt juuri oikea aika luoda valtava verkosto tekaistuja facebook-tunnuksia ja laittaa ne kaikki kavereiksi keskenään.

Uskon, että Punkmedia-kaverini ennustus toteutuu, ja tämäntyyppinen mainemekanismi yleistyy jossakin vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, oli se sitten Unvarnished tai joku aivan muu. Mitä siis on tehtävissä, jos haluaa suojella itseään ja mainettaan? Mitä voin tehdä jos joku ottaa minut mustamaalauskampanjansa kohteeksi, ja vaikkapa jokin työpaikka jää saamatta?

Unvarnishedista käydyssä qaikukeskustelussa yksi keskustelijoista toteaa, että kyseessä on kätevä tapa suodattaa epämieluisat työnantajat: jos jokin työpaikka antaa mustamaalaavien kirjoitusten vaikuttaa, se ei todennäköisesti olisi ollut hyvä työpaikka. Alkuperäisen Punkmedia-idean heittäjä on soveltanut tätä ideologiaa laajemmin muuhunkin nettitoimintaansa, esimerkiksi Facebook-kännikuviin. Ne ovat osa hänen persoonaansa, ja potentiaalisen työnantajan pitää hyväksyä se.

Esimerkiksi poliittiselle uralle tähtäävälle tällainen ideologia saattaa kuitenkin olla kova pala purtavaksi. Äänestäjät kun ovat kaksinaismoralistisia: vaikka kaikki tietävät että poliitikotkin vetävät silloin tällöin kännit, ei tästä silti haluta julkisia todisteita. Kaikilla ihmisillä ei myöskään ole varaa valita työpaikkaansa, ja silloin sen ainoan mahdollisuuden menetys kirpaisee.

Itse uskon kolmeen arvoon, jotka ovat minusta hyviä perusteita toiminnalle niin netissä kuin muutenkin: avoimuus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Jos näyttää avoimesti kaiken mitä tekee verkossa ja muualla, toimii oikeudenmukaisesti ja on toiminnassaan rehellinen, se näkyy. Sellaista ihmistä vastaan mustamaalaajan on kaikista vaikein hyökätä – ja toisaalta uskon, että ihmisiä, jotka toimivat näiden periaatteiden mukaan, ei kovin moni edes halua mustamaalata.

On myös hyvä muistaa, että yhden, koko internetin laajuisen ja joka tilanteeseen sovellettavan maineen luominen on haastavaa. Maineella, sekä hyvällä että huonolla, on aina konteksti: hyvä maine World of Warcraftissa ei välttämättä tarkoita luotettavuutta eBayssa. Ihmisen “yleinen” maine muodostuukin näiden kaikkien eri palveluissa tuotettujen osa-alueiden yhdistelmästä, ja uskon, että tätä yleistä mainetta pystyy arvioimaan vain toinen ihminen, ei kone. Parhaiten ihminen voikin huolehtia nettimaineestaan jättämällä riittävän suuren digitaalisen jalanjäljen, joka myös vastaa todellisuutta.

Muut — 1 Comment
03
Oct 09

Avoin tulevaisuus

Mindtrek-konferenssin teemana oli tänä vuonna selkeästi avoimuuden nousu. Edellisessä postauksessa mainitsemani, julkisen datan avoimuuteen tähtäävän Apps For Democracy Finlandin lisäksi tätä näkökulmaa edustivat selkeimmin torstain pääpuhujat, päivän aloittanut OpenID foundationion Chris Messina ja viimeisen esityksen pitänyt, Jaikun luojana tunnettu Jyri Engeström Googlelta.

Seminaarin viimeisen esityksen piti perjantaina Pekka Himanen, joka tuntui hieman antaneen perikseen Suomi-intoilussaan. Mies esittikin yllättävän suoria näkemyksiä siitä, kuinka Nokian insinöörivetoinen lähestymistapa on väärä ja mallia pitäisi ottaa Applen design-panostuksista.

Kommentit olivat sinänsä osuvia, mutta samat ajatukset on viime vuosina jo moneen kertaan, eikä Himanen pystynyt tarjoamaan mitään uutta tällä itselleen hieman tuntemattomammalla alueella (eikä miehen esitys muutenkaan herättänyt yleisössä pelkästään ihastusta). Mielestäni Himaselta jäi näkemättä oleellinen: suuntaus ei enää ole insinöörimäisyydestä kohti designia, koska kaikki ovat jo tämän siirtymän tehneet. Meneillään oleva siirtymä on suljetusta avoimeen, ja siinä Apple edustaa vanhaa koulukuntaa.

Messina tulkitsi tilannetta jopa niin radikaalisti, että selainsodan sijaan internetin seuraava taisto käydään Facebookin ja OpenID:n välillä: edellinen edustaa yksityisomisteista tahoa, joka haluaa omistaa ihmisten datan ja sosiaalisen verkon ja kieltää sen siirtämisen muualle, jälkimmäinen taas haluaa mahdollistaa juuri nämä asiat. Facebookin edustajien näkemys tilanteesta lienee toki varsin erilainen.

Engeström puolestaan nosti esiin niin Applen kuin Nokiankin applikaatiokaupat huonoina esimerkkeinä suljetuista ympäristöistä, joissa yksi taho kontrolloi tiukasti, mitä kauppaan pääsee ja mitä ei. Googlen miehenä Engeström luonnollisesti samaan syssyyn totesi, millä tavoin hänen yrityksensä pyrkii hoitamaan asiat paremmin.

Yrityksiä edustavien puhujien ollessa kyseessä on toki aina syytä olla tarkkana. Vaikka Google vakuuttaa olevansa näennäisesti avoin tekemisiensä suhteen, on sekin silti yritys, jonka ensisijaisena tavoitteena on täten tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Apple ja Facebook taas ovat Googlelle pahoja kilpailijoita.

Siitä huolimatta Messinan ja Engeströmin viesti (josta voi lukea tarkemmin miesten artikkelista Arctic Startup -blogissa) kuulostaa juuri siltä, mitä netti tarvitsee: ihmisten ja tiedon vapaata liikkuvuutta eri palveluiden ja laitteiden välillä, oli kyse sitten valokuvista, softasta tai ihmisten identiteeteistä ja sosiaalisesta verkosta.

Omassa käytössäni tein kuukausi sitten siirtymän insinöörimäisyydestä designiin, kun vaihdoin N95-puhelimeni iPhoneen. Olen ollut uuteen laitteeseeni erinomaisen tyytyväinen. Siitä huolimatta jo nyt myös ärsyttää moni asia: se, että moni kiinnostava applikaatio jää hyväksymättä app storeen Applen käsittämättömän politiikan takia, ja se että tämän takia joudun tekemään jailbreakin, jos haluan todella saada laitteestani kaikki irti.

Engeström puhui myös suljetun ympäristön hyvästä puolesta: sen avulla on tehokasta mahdollistaa erinomainen, saumaton käyttökokemus. Apple on tässä mestari. Mielestäni onkin selvää, että iPhonen sujuva käytettävyys yhdistettynä app storen valtavaan valikoimaan on tällä hetkellä paras vaihtoehto mobiililaitteeksi.

Voi kuitenkin olla, että näin ei ole enää pitkään. Androidin kaikenpuolinen avoimuus on kunnianhimoinen lähtökohta. Se aiheuttaa monenlaisia haasteita, joiden vuoksi Android-puhelimet eivät ole vielä ottaneet kiinni Applen etumatkaa. Mutta uskon, että pitkällä tähtäimellä se on sittenkin paras ja kestävin vaihtoehto. Kuluttajat eivät siedä oikeuksiensa polkemista loputtomiin. Seuraava mobiililaitteeni voi hyvinkin olla Android. Tietyllä tavalla jopa toivon sitä.